Työviikon alkaessa

Lomailu on mukavaa. Yksi loman huippuhetkistä on sen päätös: vähitellen heräävä tietoisuus siitä, että arki alkaa. Olen lopultakin alkanut ymmärtää, että yksi lomien ja juhlien tarkoituksista on juuri auttaa oivaltamaan, kuinka ihanaa arki on, siitäkin huolimatta, ettei työviikon aloittaminen aina niin hauskaa olekaan. Seisemänvuotias kuopukseni tiivistikin äitinsä ajatukset:”Nukkumisessa inhottavinta on herääminen.”

Elämän huippuhetkiä.

Onneksi iltaopettajalle tarjotaan pehmeä lasku myös arkeen: työpäivän saa aloittaa ilman kahdeksan aamuruuhkia. Aamupäivällä saa käydä hiljaisessa kaupassa täydentämässä jääkaapin varastoja. Saa olla kotona ottamassa vastaan ensimmäisiä koulupäivänsä päättäneitä lapsiaan.

Päättynyttä lomaani muistelen toki kaihoisastikin. Läsnä oli monta ikäpolvea. Lasteni Tanskan-serkut olivat tulleet viettämään viikonmittaista lomaansa Suomeen. Heitäkin on kolme, ja parit syntyvät helposti: pienimmät ovat Santeri ja Max, seuraavana ovat varhaisnuoret Otto ja Fransisco. Natalia on keskimmäinen ja aika lailla Oona-serkkuaan nuorempi. Hän seurusteleekin mielellään aikuisten kanssa, ulkoiluttaa

Tilda-koiraamme ja osallistuu lasten yhteisiin pihaleikkeihin. Kirkkis ja piilosilla ovat kaikkien lemppareita. Pitäähän elämässä olla jännitystä.

Välillä halutaan olla kahdestaan. Silloin nuorimmat pojat pistävät pystyyn hevibändinsä treenit. Kyseessä on duo, joka koostuu kitarasta ja rummuista. Laulusolisteja on luonnollisesti kaksi. Yläkerran lavastuksesta päätellen parilla oli ehtinyt olla jo keikkakin. Naisten huvimatka Laitilaan mahdollisti lapsille senkin ilon. Lastenhoitaja ei rajoittanut heidän mielikuvitustaan.

Rummuissa on oltava tarkkana.

Kulunut lomaviikko on meille sikälikin merkityksellinen, että perheemme esikoinen Oona täytti 17 vuotta. Muu perhe häädettiinkin yhdeksi yöksi monsteribileiden tieltä isovanhempien luo. Äiti yritti olla kuuli ja soitti juhlijoiden perään ainoastaan kaksi kertaa. Alkuillasta sain olla vielä vastaanottamassa vieraita. Nykynuorten muoti on mahtavaa. Tämän päivän nuoret uskaltavat pukeutua. Toista oli minun nuoruudessani 70-luvulla, kun kaikilla piti olla siniset farkut ja luonnonvalkoinen villapaita.

Lomaviikolla sain nauttia muutamista aurinkoisista päivistä. Kuivien syyspäivien valo on kauneinta, mitä tiedän. Aika alkaa kääntyä kohti marraskuuta. Odotan vielä, että omenapuut pudottavat lehtensä. Haravoitavaa riittää. Se on myös osa turvallista arkea.

Lomailu on ihanaa.

Riikkamarja

Molliollin toivomuksesta: Lisää vahaa!

 

 

clipped from www.uusisuomi.fi

Lisää vahaa!

Julkaistu: 18.10.2007

Haluaisin hyvää hyvyyttäni jakaa kanssanne erään universaalin totuuden, josta kaikki eivät välttämättä ole tietoisia.

Vinyylilevyt ovat paras ääniformaatti.

Jos aloitetaan vaikka äänenlaadusta. Hyväkuntoisen, hyvällä soittimella soitetun vinyylin dynamiikkaa ei voita mikään. Bassot tuntuvat lisämunuaisessa asti, laulajan ääni on niin kirkas ja aidontuntuinen, että ei olisi lainkaan yllättävää kääntyä hakemaan juotavaa ja moikata häntä matkalla. Ylä-äänien muodostama auraalikimara kuulostaa sadalta samanaikaisesti eri äänialoja laulavalta kastraattikuorolta.

Vinyylilevyä on mukava katsella. Kansipahvit ovat isot, jolloin kansitaide pääsee myös oikeuksiinsa. Kuka voisi edes kuvitella ihailevansa Creamin Wheels Of Firen upeaa kantta postimerkin kokoiselta cd-levyn kannelta? Vinyylilevy on myös fyysisenä esineenä miellyttävä. Valtava musta kiekko, joka tuntuu mukavalta kädessä. Tarpeen tullen sillä voi vaikkapa heittää vieraita, jotka luulevat tietävänsä enemmän musiikista kuin itse.

Vahalätyt ovat myös alan tulevaisuus, ehkä hieman yllättäen. Levyteollisuus on vähän kinkkisessä asemassa. Harva enää ostaa levyjä, ja nekin, jotka niin tekevät, ovat siirtymässä vinyyliin. Levyjen lähestulkoon suurin ostajaryhmähän on keräilijät ja dj:t, jotka saattavat ostaa kymmeniätuhansia levyjä vuodessa. Niin mitä levyjä? Vinyylilevyjä.

Cd:n naurettavuus formaattina on alettu vähitellen huomata, ja sitä on tuotu yhä enemmän julkisuuteen. Datan kuljetukseen se periaatteessa vielä nippa nappa soveltuu, mutta musiikinkuunteluun ei. Musiikin äänenlaatu cd:ltä on täysin luokatonta, melkein kaikki kuulostaa lähes poikkeuksetta laumalta kiroilevia hyttysiä. Kannet tuhoutuvat helpommin kuin Microsoftin käyttöjärjestelmät. Lisäksi, kuka oikeasti nauttii hyllyllisestä pannulappua pienemmistä muovinkappaleista, joita joutuu tutkimaan mikroskoopilla, jos haluaa saada selville artistin ja/tai esittäjän.

Mihin tahansa yökerhoon hiihtääkin, lähestulkoon kaikki musiikki soitetaan vinyyleiltä. Tähän on olemassa selvät syyt. Vinyylissä on ylivoimainen äänenlaatu, ja se on edelleen helpoin formaatti kontrolloida ja käsitellä. Kappalevaihtojen tarkkuus on täysin dj:n omista taidoista kiinni eikä esimerkiksi siitä, kuinka kauan levysoitin hakee kappaletta cd-levyltä ennenkuin se alkaa.

Cd:n valmius hautaan on siis samaa luokkaa naapurin hömelön tädin kanssa, mutta entäpä sitten mp3? Mp3 tuskin häviää maailmasta samalla tavalla kuin cd, mutta sen rooli tarkentuu huomattavasti lähivuosina. Kun levyteollisuus ymmärtää vinyylin merkityksen, se todenäkköisesti ymmärtää samassa myös mp3–formaatin merkityksen. RIAA ja Teosto ovat niin kiireisiä ristiinnaulitsemisessaan, että missaavat täysin pointin. Mp3 on standardi sähköisessä muodossa olevalle äänelle siinä, missä vinyyli on sitä analogiselle äänelle. Parempiakin vaihtoehtoja toki olisi, kuten vaikkapa Flac, mutta niiden kohtalo on lähinnä verrattavissa Betamaxiin. Valitettavasti, tosin.

Selim Saukkomaa

Talvisisustus

Yksi hyvinvointiyhteiskunnan selvistä merkeistä lienee se, että ihmisten harrastuksiin on tullut yksi vaihtoehto lisää, nimittäin: Sisustaminen!!!

Mutta, että se näkyy jo luonnossakin herättää ihmetystä…tässä meneillään kotipihallani talitiaisten talviasunnon stailaus…

 

molliolli

Iltaopen pienet suuret nautinnot

Kyllä iltaopena olo on mahtavaa! Harvan ammatin harjoittaja voi aamuisin kölliä sängyssä aivan rauhassa, heräillä pikku hiljaa ja nautiskella kahviaamiaisensa kiireettömästi terassilla elokuisen auringon hyväillessä. Työt kun alkavat aikaisintaan puolilta päivin. Tuskaiset hikoilut aamuruuhkissa ovat meille jotain aivan vierasta. Jos joskus on pakko lähteä seminaarimatkalle Helsinkiin varhain jo ennen aamukahdeksaa, tulee ihmetelleeksi, keiden ehdoilla yhteiskunnan vuorokausirytmi oikein on muodostunut. Ehkä nämä nautinnolliset aamuhetket ovat yksi niistä tekijöistä, jotka selittävät iltalukion väen hymyä!

Tämänsyksyinen ruska on ollut aivan fantastinen! Väriloisto on ollut varsin harmoninen ja harteikas. Edes Hesarin kyynikkotoimittajan lattea väite, että tämä syksy olisi väreiltään jotenkin tylsä, ei ole lannistanut halujani nauttia pikantista syyssäästä ja väriloistosta puolikuivassa ja pirskahtelevassa ulkoilmassa.

Haravoinnista ja muista puutarhan syyspuuhista kannattaa joka tapauksessa nauttia kohtuullisina annoksina, ettei stressi pääse yllättämään. Muutoinkin lehtiä kannattaa haravoida pitkin syksyä, jotteivät ne kastuessaan liiskaudu tiiviisti nurmikon pinnalle ja tukahduta sitä. Etenkin vaahteran ja tammen lehdet ovat ongelmallisia. Viimeiset lehdet kannattaa jättää haravoimatta ja murskata ruohonleikkurilla luomulannokkeeksi.

Puutarhassa ahkerointi palkitsee tietysti jo itsessään, mutta ulkona vietetystä vapaapäivästä tulee täydellinen, jos vielä illalla palkitsee itsensä paahteisilla löylyillä. Uni maittaa ja syysnuhakin jää toivottavasti kokematta.

 

Tapsa

PELTIRUMPU – Maailman paras elokuva?

Television masentavassa ohjelmatarjonnassa on toisinaan valopilkkujakin. Lauantaina 13. lokakuuta Yle Teema esitti elokuvataiteen merkkipaaluihin kuuluvan Volker Schlöndorffin ohjaaman Peltirummun. Elokuva perustuu Günter Grassin samannimiseen romaaniin, joka puolestaan on romaanitaiteen kuolemattomia klassikoita. On harvinaista, että mestarillisen romaanin pohjalta syntyy myös mestarillinen elokuva, ilman että romaanin perusidea ja sanoma vesittyvät.

Näin Peltirummun heti tuoreeltaan vuonna 1979. Olin niin vaikutettu, että katsoin elokuvan heti seuraavana iltana uudestaan. Teini-ikäinen kun olin, olin tietysti viehättynyt elokuvan parista eroottisesta kohtauksesta, joita taivasteltiin aikanaan rohkeiksi. Tämä ei ollut kuitenkaan päämotiivi pikaiselle uusinnalle. Oivalsin nähneeni kenties parhaan elokuvan, mitä koskaan tulen näkemään, jo 16-vuotiaana, surullista.

Hyvä elokuva ei tyhjennä koko sisältöään ensitutustumisella. Olin tajunnut teini-ikäisen huimalla yleissivistyksellä sentään sen, että elokuvassa oli kysymys kipeän saksalaisen lähimenneisyyden analyysistä. Elokuvan monitasoisuus alkoi aueta vasta vähitellen useampien katselukertojen jälkeen. Olen vuosien mittaan nähnyt Peltirummun varmaan kymmenen kertaa, ja vieläkin elokuvasta irtoaa uusia vivahteita.

Tarvittiin aika kasa opintoviikkoja humanistisessa, ennen kuin tajusin, miten täyteen elokuva on ladattu merkityksiä. Avainoivallus oli tämä: Peltirummun naispäähenkilö, Agnes Matzerath on itse Puola!

Tarina alkaa syyssateisella perunapellolla vuonna 1899. Nuotion ääressä istuva ja hiilloksessa paistamiaan perunoita syövä Anna Bronski piilottaa santarmeja pakenevan Joseph Koljaiczekin hameidensa alle. Piilossa ollessaan Koljaiczek tekee Annalle tekosen, jonka seurauksena syntyy Agnes, vertauskuvallisesti suoraan maasta.

Elokuvan näyttämö on Danzig, puolalaisittain Gdansk. Danzig oli vanha länsipreussilainen hansakaupunki ja sitä mukaa perinteiltään saksalainen. Kaupunki oli ensimmäisen maailmansodan rauhanteossa irrotettu takamaineen Saksasta ja annettu uudelleenitsenäistyneelle Puolalle.

Agnesin elämässä on kolme miestä, jotka edustavat Danzigin kolmea suurta väestöryhmää. Ensimmäinen on Agnesin aviomies, touhukas saksalainen siirtomaatavarakauppias Alfred Matzerath. Toinen on Agnesin serkku, jotenkin romanttisella tavalla maailman menosta irrallaan oleva puolalainen postivirkailija Jan Bronski. Agnesilla ja Bronskilla on salainen suhde. Kolmas mies on sivummalla, juutalainen lelukauppias Sigismund Markus, joka on myös rakastunut Agnes-rouvaan, mutta ei saa vastakaikua.

Kaikki kolme rakastavat Agnes Matzerathia – siis Puolaa – omalla tavallaan: käytännöllinen saksalainen pikkuporvari arkisen järkiavioliiton kautta, henkisesti väärällä vuosisadalla elävä puolalainen salasuhteen kiihkeydellä, itsensä joka puolella vieraaksi tunteva juutalainen kaukaa ja alakuloisesti.

Agnesin lisäksi on toinenkin Puolan alter ego – Agnesin ja (virallisesti) Matzerathin poika Oskar, elokuvan päähenkilö. Oskar saa 3-vuotispäivänään 12. syyskuuta 1927 lahjaksi peltirummun. Rumpu on punavalkoinen – Puolan lipun värit, eikä sattumalta.

Samana päivänä Oskar hyppää alas kellarin rappusilta, koska on päättänyt lakata kasvamasta. Samalla hän saa kyvyn kirkua niin korkealta, että hänen äänensä rikkoo lasia. Oskarilla on kyky osoittaa ihmisille, miten hauraita heidän rakennelmansa ovat, niin ideologiset kuin konkreettisetkin. Kokonaan eri asia on, tajuavatko ihmiset Oskarin heille kirkumaa viestiä.

Jäädessään 3-vuotiaan pituiseksi Oskar etäännyttää samalla itsensä sivulliseksi maailmanmenon tarkkailijaksi. Paljon onkin tekeillä. Eletäänhän natsipuolueen nousun aikoja, mikä seikka heijastuu myös juuriltaan saksalaiseen Danzigiin. Elokuvan henkilöiden kohtalot kietoutuvat näihin tapahtumiin. Danzig ympäröivine maa-alueineen muodosti niin kutsutun Puolan käytävän, joka antoi vuonna 1939 Hitlerille tekosyyn käydä Puolan kimppuun.

 

Jatkuu joskus? Kommentteja? Mikä on Sinun tulkintasi Peltirummusta?

 

TTL

Isovanhemmuus on ihana asia

Ensimmäinen lapsenlapsemme Amélie syntyi viime joulukuussa. Hän oli tietysti maailman hellyyttävin vastasyntynyt. Samalla me isovanhemmat saimme uuden roolin. Pitkään mietimme, mikä meille nimeksi. Mummi ja ukki olivat jo käytössä. Entä mumma, mamma, mami, fammu? Vaari, pappa, faffa? Päädyimme täkäläiseen ilmaisuun mamma ja pappa, vaikka se ruotsinkielisten mielestä kuulostaakin hassulta.

Amélie matkalla Tukholmaan. Ulkomaille meno pistää mietteliääksi.

Onnemme on, että lapsenlapsemme asuu Turussa. Tapaamme hänet viikoittain. Haluamme antaa hänelle aikaa ja olla läsnä hänen elämässään niin paljon, kuin meidän annetaan olla. Lapsi on vain kerran lapsi. Isovanhemman roolissa aikaa ja kärsivällisyyttä on hieman enemmän kuin omien lasten kanssa oli. Omia lapsia näki päivittäin, eikä nähnyt sitä hienovaraista kehittymistä, minkä nyt näkee lapsenlapsessa. Viikossa tapahtuu paljon. Näkee myös sen, kuinka riippuvainen lapsi on vanhemmistaan, kuinka kokonaisvaltaista lapsen hoivaaminen on.

Maailmassa monta ihmeellistä asiaa, kuten se, että jos pudottaa tavaran lattialle, se ilmestyy takaisin pöydälle. Näin käy ainakin mamman ja papan luona.

Amélien ensimmäinen yö luonamme oli ihmeellinen. Viideltä aamulla hän heräsi. Nostin hänet viereemme, johon hän nukahti heti. Mutta minä en saanut unta. Katselin tyynyllä levollisina lepääviä pieniä sieviä viattomia kasvoja. Viimeksi 25 vuotta sitten vieressäni tuhisi vauva.

Aseistariisuva hymy. Amélie lähdössä mamman ja papan luota kotiin.

Kotiimme on ilmestynyt yhtä sun toista lapsellista tavaraa. Tarvitseehan Amélie sängyn ja syöttötuolin ja potan ja korikaupalla leluja. Kun olemme Amélien kanssa, meillä on selvä roolijako. Minä syötän, vaihdan vaipat ja pesen. Toki leikinkin. Pappa leikkii, soittaa, laulaa ja nukuttaa. On ihana huomata, miten Amélie ”laulaa” mukana, miten hänen jalkansa polkee tahtia, miten intohimoisesti hän soittaa pianoa. Vaipanvaihdon yhteydessä käymme Amélien kanssa keskusteluja, joiden päätteeksi saan häneltä usein aseistariisuvan hymyn. Amélie on jo huomannut, että mamman ja papan luona voi tehdä asioita, joita ei kotona saa tehdä, esimerkiksi kosketella (vanhempien mielestä repiä) kukkia.

Lapsenlapsemme on meille ilon lähde.
Mamma

Koirani Piitu

Koirani Piitu (7 kk) on todiste siitä, että nimi on enne. Virallisesti hän on “Svatsekoks Born to be Wild”. Rotu on Welsh Corgi Pembroke ja Piitu on täynnä energiaa.

Kuukausi sitten hän halusi saunoa tyttäreni kanssa.

Tässä on käynnissä taistelu lelun kanssa. Taisto oli kiihkeä, mutta Piitu voitti. Lelu on nyt kahtena palasena.

Kun hän sitten lopulta väsyy, hän osaa todella rentoutua.

Leena

Iltalukion blogi on avautunut

Jotta työskentely iltalukiossa ei olisi pelkkää puurtamista, päätimme perustaa kaikille iltalukiolaisille tarkoitetun blogin. Täällä me kaikki iltalukiolaiset; opettajat, oppilaat ja henkilökunta, voimme kirjoittaa tarinoita elämästämme tai vaikka kirjoitella pakinoita, runoja, iltasatuja lapsille tai näyttää parhaat valokuvamme muille. Aiheita ei siis ole rajoitettu mitenkään; ainoastaan loukkaavia kirjoituksia ei julkaista.

Kun haluat julkaista tarinan, lähetä se valokuvineen osoitteeseen lekahe (at) utu.fi. Ilmoita myös nimesi ja yhteystietosi, joita ei julkaista. Kirjoitukseen voit valita haluamasi nimimerkin tai julkaista sen omalla nimelläsi.

Toivon runsaasti intoa kirjoittamiseen. Olen lisännyt sivupalkkiin linkit omiin blogeihini esimerkeiksi siitä, mitä kaikkea voi keksiä.

Jos sinulla on oma blogi, lähetä sen osoite, niin voin lisätä senkin itlakuion Blogrolliin

Terveisin Leena, blogin tämänhetkinen ylläpitäjä