PELTIRUMPU osa V

Tämä on pitkäksi (toivottavasti ei sentään pitkäveteiseksi) venyneen Peltirumpu-elokuva-analyysini viides ja viimeinen osa. Pituudesta huolimatta olen enimmäkseen keskittynyt vain päälinjoihin. Symboliikkaa täyteen ladatun elokuvan monista henkilöistä, tapahtumista ja tarkkaan harkituista yksityiskohdista sekä näiden kaikkien suhteesta elokuvan historialliseen taustatarinaan puristaisi tulkintaa varmaan väitöskirjan verran.

Oskar palaa kotiin sotareissultaan. Danzig on pahasti kärsinyt ilmapommituksissa. Alfred Matzerath on harmaantunut ja käyttää silmälaseja. Onhan itse Hitlerin Saksakin jo melkoisen raihnaisessa kunnossa.

Kolmannen valtakunnan loppu häämöttää, ja Matzerathin perheessä hävitetään natsiyhteyksistä kertovia todisteita. Hitlerin kuva pannaan palamaan (kuten Hitler itsekin). Vanha kulttuurikansa heräilee tilapäisestä mielenhäiriöstään: “Beethoven, hän se vasta oli nero!”

Talonväki on pakkautuneena suojaan samaan kellariin, johon Oskar elokuvan alussa oli hypännyt päätettyään kolmivuotispäivänään lakata kasvamasta. Luukku kolahtaa auki, ja kellariin laskeutuu joukko puna-armeijan sotilaita.

Pari heistä tarttuu naapurin rouvaan. Kellarin perällä alkaa tapahtua sellaista, joka viittaa sodan loppuvaiheen erääseen vastenmieliseen lieveilmiöön, puna-armeijalaisten edetessään toimeenpanemaan joukkoraiskaukseen. Tähän tahraan voittajien maineessa on historiantutkimus rohjennut laajemmin kajota vasta viime vuosina, Neuvostoliiton mentyä mailleen.

Yksi punasoturi on nostanut Oskarin syliinsä ja naputtelee sormillaan Oskarin rumpua. Puolaan tulee nyt uusi komento, uusi tahti, uudet sävelet.

Matzerath seisoo seinänvierellä kädet kohotettuina. Oskar työntää hänen kämmeneensä hakaristimerkin neula edellä. Matzerath piilottaa hädissään merkin suuhunsa ja saa yskänkohtauksen. Sotilas ampuu hänet. Saksan kansaa edustanut Matzerath kohtaa loppunsa samaan aikaan kuin Hitlerin Saksakin, ja molemmat menehtyvät siihen mihin olivat uskoneet: natsismiin.

Vaatimattoman elämäntyön tehnyt Alfred Matzerath saa vaatimattomat hautajaiset pakkauslaatikoista kyhätyssä arkussa. Samanlaisia laatikoita on näkynyt liikkeen nurkissa pitkin elokuvaa. “Käsi näkyy!” “Ei sen väliä.”

Haudan reunalla seisova (jo 21-vuotias) Oskar on ratkaisun edessä. Hänen elämänsä tärkeät ihmiset ovat kuolleet: äiti-Agnes, lelukauppias Sigismund Markus, todennäköinen isä Jan Bronski sekä virallinen isä Alfred Matzerath. Puna-armeijan miehittämä Puola on lopullisesti kaputt, siltä näyttää. Oskar heittää rumpunsa hautaan. Lähikuvassa rummun päälle putoilee hiekkaa. Sivullisen Näkijän tehtävä on suoritettu. Oskar valmistautuu hyppäämään.

Sivummalla hautaristejä kivittävä pikku-Kurt tekee päätöksen Oskarin puolesta. Hän nakkaa kivellä Oskaria päähän. Oskar putoaa isänsä hautaan. Kellarin luukku, josta Oskar oli elokuvan alussa hypännyt, oli sekin muistuttanut avointa hautaa. Poika nostetaan kiireesti takaisin maan pinnalle. Jumalanhullu Hytinä-Leo tuntee sormenpäissään Oskarin kasvavan: “Er wächst! Ich habe den Herren gesehen!”

Varmaankin voi luottavaisin mielin ennustaa, että elokuvahistorian monien klassikkoasemaan nousseiden teosten joukossa myös Volker Schlöndorffin Peltirumpu-filmatisoinnilla tulee olemaan pysyvä arvo.

Ajan hammasta Peltirumpu on kestänyt erinomaisesti. Elokuva tuli teattereihin vuonna 1979, kolmekymmentä vuotta sitten. Ilmaisu vaikuttaa tänään yhtä tuoreelta kuin ensi-illan aikoihin.

Yksi syy Peltirumpu-elokuvan kestävyydelle on luonnollisesti Peltirumpu-romaanin nerokkaan monitasoisessa tarinassa. Ohjaajan on onnistunut siirtää vaativan romaanitekstin sanoma ja tunnelma filmille. Tehtävässä on ollut haastetta aivan riittämiin; pidetäänhän Günter Grassin Peltirumpua 1900-luvun jälkipuoliskon kirjallisuuden keskeisimpiin kuuluvana teoksena. Elokuva ei kuitenkaan ole kirjan kuvitusta vaan itsenäinen taideteos.

Toinen syy kulutuskestävyyteen on preussilaisen pedantti ilmiasu, joka muodostaa elokuvalle uskottavan historiallisen taustanäyttämön, jota vasten unenomaiset ja absurdit tarinankäänteet korostuvat entisestään, ja joita terästää ohjaajan oma persoonallinen esitystapa.

On kuitenkin paljon upeita tarinoita ja näkemyksellisiä ohjaajia. Lopultakin Peltirumpu-elokuvasta tekee unohtumattoman itse päähenkilö Oskar – ikäisekseen pienikokoinen 12-vuotias David Bennent, jonka vihreät silmät ja kaiken näkevä pikkulapsen tuijotus tekevät Oskarista melkein pelottavan salaperäisen hahmon. Pojan huolellisesti ääntämä saksan kieli vahvistaa vaikutelmaa jotenkin ylimaallisesta olennosta, joka on kuin jostakin toisesta todellisuudesta pudotettu keskelle 1900-luvun traagisimpia tapahtumia.

Saksalaista työtä oleva Euroopan mielettömän lähihistorian kuvaus on jo sinänsä tärkeä kommentti toisen maailmansodan ympärillä elokuvataiteen keinoin käytyyn keskusteluun, joka on pitkään ollut perin yksipuolista ja voittajien määrittelemää. Elokuvassa on sellaista omakohtaisen kokemuksen kipeyttä, joka puuttuu kaavamaisista Hollywood-moraliteeteista. (Mitähän aina yhtä sentimentaalinen Steven Spielberg olisi saanut Peltirummusta aikaiseksi? Onneksi emme tiedä.)

Elokuvan valmistumisaikaan toisen maailmansodan iskemät haavat aristivat vielä paljon pahemmin kuin nykyään. Kenties Peltirumpu filmattuna vasta nyt olisi hengettömämpi esitys, kun noiden kauhun vuosien muistot ovat ehtineet haalistua, sekä Eurooppaa jakanut kylmän sodan asetelma on kadonnut.

Elokuvan lopussa toinen maailmansota on Euroopan osalta päättynyt, ja kovia kokenutta Puolaa odottaa jälleen uusi vaihe, “kansandemokratia”. Maria, Kurt ja Oskar hankkiutuvat pakenemaan uhkaavan kommunistihallinnon alta länteen. Isoäiti Anna Bronski, itse vanha maaäiti, jää asemalaiturille.

Elokuva päättyy samankaltaiseen maaseutunäkymään kuin mistä alkoikin, paitsi loppukuvassa on pakolaisia kuljettava juna jyskyttämässä katsojasta poispäin. Radanvarressa on tummiin pukeutunut nainen työssä perunapellolla. Puolalaiset lähtevät, mutta Puola jää.

Ende

TTL