ELOKUVAMUSIIKIN HELMIÄ

Kuvakerronnan lisäksi musiikilla (toisinaan myös musiikin puuttumisella) on tärkeä merkitys elokuvien tunnelman täydentäjänä sekä tarinankuljettajana. Musiikin avulla voidaan vaikkapa kuvata roolihenkilöiden tunnetiloja tai vihjata jotakin tärkeää kohta tapahtuvaksi. Musiikki voi olla kohtausta täydentävää taustamusiikkia. Musiikki voi olla myös pääosassa.

Näiden kahden taiteenlajin välillä vallitsee vahva vuorovaikutussuhde. Kaikki elokuvissa esiintyvä musiikki ei suinkaan ole alun perin elokuvaa varten sävellettyä. Sekä klassisen että kevyen musiikin aarteistoa hyödynnetään elokuvissa runsaasti, ja päinvastoin: moni alun perin elokuvaa varten tehty sävelmä elää myös omaa elämäänsä itsenäisenä musiikkikappaleena.

YouTube on hauska nettifoorumi, jonka miljoonien videonpätkien aineistossa on myös valtavat määrät elokuvakohtauksia. Leikkeet saavat näköjään olla siellä kaikessa rauhassa ilman, että tekijänoikeuksien haltijat kyselevät kymmenystensä perään. Ilmeisesti videoiden tuoma ilmainen mainos kattaa mahdolliset vahingot. Niinpä hyödynsin YuoTube-aineistoa potematta mitään omantunnontuskia ja keräsin tähän pienen kokoelman mielestäni hienoja elokuvamusiikkikohtauksia.

THE GOOD,THE BAD AND THE UGLY

”Spagettiwesterneissä” hyödynnetään villin lännen mytologian kuluneimpia kliseitä – lajityypillistä machokukkoilua pakollisine kaksintaisteluineen aivan erityisen innokkaasti – paisuttamalla italialaisella hienolla tyylitajulla sekä henkilöt että tapahtumat ironisen liioiteltuun ja oopperamaiseen mittakaavaan.

Yksi tärkeä poikkeus Hollywood-westernien kaavaan kuitenkin on: hyvät ja oikeamieliset oman käden oikeutta jakavat John Wayne –revolverisankarit puuttuvat. ”Hyvienkin” kategoriaan sijoittuvat roolihenkilöt ovat spagettiwesterneissä jotenkin moraalisesti nyrjähtäneitä, kyynisiä ja ihanteettomia hahmoja.

Sergio Leonen ”dollaritrilogian” elokuvat ovat spagettiwestern-lajityypin hienoimpia edustajia. Ohjaajan itsensä lisäksi näiden elokuvien mukana nousivat maailmanmaineeseen myös maailman paras kahden ilmeen (stetson päässä tai ilman) näyttelijä Clint Eastwood sekä (lajissaan suurin, mielestäni) säveltäjämestari Ennio Morricone.

Sergio Leonen elokuvat olisivat menettäneet jotakin oleellista tunnelmastaan ilman Ennio Morriconen musiikkia. Hyvät, pahat ja rumat (1966) on dollaritrilogian viimeinen osa. Yhdysvaltain sisällissodan vuosiin sijoitettu lähes kolmetuntinen eepos huipentuu päähenkilöiden kolmintaisteluun keskellä hautausmaata härkätaisteluareenaa muistuttavalla kentällä. Kohtaus saavuttaa komean tehonsa kuvan ja musiikin täydellisellä yhteispelillä.

Miehet tavoittelevat kultasaalista, joka on kätketty hautausmaalle, siinä elokuvan runkotarina, mutta taistelukohtaukseen sisältyy myös hyvästijättö entiselle ystävälle. Pyöreä areena, Clint Eastwoodin yllä oleva ponchomainen kauhtana sekä keskivaiheilla soiva kellopeli ovat viittauksia dollaritrilogian toiseen osaan, Vain muutaman dollarin tähden, jossa ”Hyvä” Clint Eastwood ja ”Paha” Lee van Cleef olivat olleet vielä samalla puolella. Kolme miestä tuijottaa minuuttikaupalla toinen toisiaan. Mahtipontinen musiikki pauhaa, viiltävä trumpetti päällimmäisenä. Hautausmaan vainajat todistavat näytelmää:

SPEEDY GONZALES

Meilläkin osattiin. Spede Pasanen oli nuoruutensa päivinä idearikas viihdemies, jonka varhaistuotantoon kuuluu myös pari hiekkakuopassa kuvattua mämmiwesterniä. Seuraava katkelma on elokuvasta Speedy Gonzales – Noin seitsemän veljeksen poika (1970), kotikutoinen parodiaversio enniomorriconelaisesta elokuvamusiikista, sävellys Jaakko Salo, sanat Jukka Virtanen (Voisikohan tätä hyödyntää matikanopetuksessa…?):

AIRPLANE!

Katastrofielokuvat olivat suosiossa 1970-luvulla. Airplane! (1980) irvailee oikein urakalla tämän lajityypin elokuville. Elokuvan päähenkilö on sodassa hermonsa pilannut entinen taistelulentäjä. Lentopelkoa poteva, kaikkea muuta kuin sankariainesta oleva miekkonen uskaltautuu matkustajakoneeseen lentoemäntänä työskentelevän entisen naisystävänsä kintereillä. Juonikuvio on tietysti niin ennalta arvattava kuin suinkin: Miehistö sairastuu, totta kai, ja kukas muu kuin tämä antisankari joutuu ohjaamaan koneen alas. Mies voittaa itsensä – ja naisen.

Elokuva syytää puujalkavitsejä valkokankaan täydeltä. Tosin aikalaisilmiöitä kommentoiva huumori ei avaudu tämän päivän katsojalle enää yhtä hyvin kuin elokuvan valmistumisaikaan. Tekijöiden nokkelin oivallus oli miehittää sivuroolit vastaavissa tosimielellä tehdyissä elokuvissa kasvonsa loppuun kuluttaneilla näyttelijöillä. Paitsi katastrofielokuvia, Airplane! ehtii pistää halvalla myös muuta oman aikansa viihdetuotantoa, kuten tässä esimerkissä. Lemmenparin ensitapaaminen Saturday Night Fever –tunnelmissa:

THE GREAT DICTATOR

Mykkäelokuvien kaudella musiikin rooli elokuvan tunnelmanluojana oli ollut vielä keskeisempi, koska dialogin virkaa toimitti pelkkä niukka tekstitys. Samoin korostui näyttelijöiden mimiikan merkitys. Monen mykkäelokuvakauden tähden ura tyssäsi äänielokuvan mukanaan tuomaan uuteen vaatimukseen näyttelijän osata käyttää myös ääntään. Mykkäfilmin suurimman neron Charles Chaplinin nerous riitti ylittämään tämänkin kynnyksen.

Chaplinin koskaan katoamaton suuruus on siinä, että hän kertoi valloittavan komiikan keinoin vakavista asioista: Chaplinin kulkurihahmo tahtoo kertoa meille, että pienikin ihminen on arvokas, ja pienen ihmisen arvokkuus on yhtä arvokasta kuin tämän maailman mahtavien arvokkuus.

Chaplin osasi mestarillisesti hyödyntää mykkäfilmikauden keinoja – kokovartalonäyttelemistä ja musiikkia – vielä äänielokuvassakin. Ensimmäisessä äänielokuvassaan Diktaattori (1940) Chaplinilla on kaksoisrooli. Hän on sekä Tomanian diktaattori Adenoid Hynkel että ghetossa asuva juutalainen parturi. Seuraava kohtaus on varmaankin koko elokuvahistorian legendaarisimpia, parranajo Brahmsin Unkarilaisen tanssin tahdissa. Tästä on vaikea pistää enää paremmaksi:

SNOW WHITE

Äskeinen kommentti pätee seuraavaankin katkelmaan. Disney–yhtiön suurponnistus oli ensimmäinen (ja saman tien paras, väitän) värillinen kokoillan piirroselokuva Lumikki ja seitsemän kääpiötä (1937). Kaikki oli pelissä. Disney-yhtiö nousisi tai uppoaisi Lumikin mukana. Upporikasta ja rutiköyhää pelaava Walt Disney ei tinkinyt laadusta, minkä vuoksi elokuva tuli hintoihinsa, ja firma oli konkurssin partaalla. Kerrotaan, että velkojien ahdistaessa Walt Disney esitti pankkiireille kelallisen valmiita Lumikin kohtauksia, minkä jälkeen rahoitus oli taattu.

Elokuvan riemastuttavin kohtaus on Lumikin ja kääpiöiden hilpeä musiikillinen illanvietto (tämän kirjoittajalle tämä pätkä on erityisen puhutteleva: ujo maalaispoika, huono tanssimaan, äänikin muistuttaa jodlaamista). Paras elokuvakohtaus ikinä –äänestyksessä äänestäisin varmaan tätä:

ROSSO

Kaurismäen veljekset ovat uudemman kotimaisen elokuvan eturivin ohjaajia. Veljesten elokuvissa jätetään paljon tilaa katsojalle. Ohjaaja ei tarvitse tuntikausia suuren tarinan kertomiseen. Hän rakentaa niukin keinoin kertomuksen rungon. Katsojan mielikuvitus kuvittaa loput. Säästeliästä dialogia ja karuja taustanäkymiä (osaksi pienestä budjetista johtuvia) täydentää suomalaisen molliin viritetyn karaokekansan syvimpiä tuntoja kosketteleva musiikki.

Mika Kaurismäen parhaita teoksia on Rosso (1985), suomalaisen elokuvan perinteessä harvinainen road movie, jossa sisilialainen palkkamurhaaja matkustaa suomalaisen perusjuntin kyydissä pohjoiseen päin toteuttamaan saamaansa toimeksiantoa. Oudon parivaljakon ystävystymisen kuvaamiseen ohjaajalta kuluu vain pari minuuttia. Yhteinen sävel löytyy molemmille tutun musiikkikappaleen välityksellä. Tämä kappale oli iso hitti juuri elokuvan valmistumisaikaan:

Italialaisen kulttuurin vaikutusta suomalaiseen kulttuuriin pohditaan Rosso-elokuvassa muutenkin. Palkkamurhaaja on nimeltään Giancarlo Rosso. Elokuvan lopussa Rosso tapaa kohtalonsa samannimisen pizzaketjun ravintolassa.

KOMISARIO PALMUN EREHDYS

Kotimaisen vanhemman elokuvan pakkomielle oli tunkea lähes joka filmiin puoliväkisin jokin musiikkinumero, yleensä aika vaivaannuttava. Poikkeuksiakin toki oli. Komisario Palmu –elokuvat ovat suomalaisen vanhemman elokuvan kestävintä parhaimmistoa. Kepeän komediallisesti käsitellyt murhamysteerit viehättävät katsojia yhä, sukupolvesta toiseen. Aivan hiljakkoin ne pyörivät jälleen TV:ssä, ties monennenko kerran.

Komisario Palmun jämerän hahmon kintereillä taapertaa kaksi vähän hölmön tuntuista apuria, joista toinen on aina yhtä viileää stadin kundi –rooliaan vetävä Leo Jokela. Aikanaan aliarvostettu Jokela oli nerokas sivuosanäyttelijä, lyhyenläntä takarivin Taavi, joka kommentoi ilmeettömillä kasvoillaan eturivin tapahtumia.

Kotimaisen elokuvan hauskin – minun mielestäni, ja monen muunkin – musiikkinumero kautta aikojen on suorastaan kulttimaineeseen noussut Leo Jokelan tulkinta kappaleesta Tummat silmät elokuvassa Komisario Palmun erehdys (1960). Tarina kertoo, että kohtaus ei millään tahtonut onnistua. Jotakin oleellista puuttui. Vasta kun Leo Jokela keksi lyödä kädellään tahtia, kaikki loksahti kohdalleen. Tuloksena on niin ilmetty esiintymistä jännittävä amatöörilaulaja kuin vain olla voi:

KEVÄTKOIVU - VODKAA, KOMISARIO PALMU

Vodkaa, komisario Palmu (1969) on muita Palmu-elokuvia myöhemmin tehty, klassikon asemaan nousseita edeltäjiään paljon väsyneempi jatko-osa. Saa ihmetellä, miksi vanha äreä Joel Rinne yleensä suostui koko projektiin.

Kotimaisten elokuvien monista päälle liimatuista musiikkikohtauksista ensi näkemältä pöyristyttävimpiä on elokuvaan väkisin ympätty Neuvostoliittoa nuoleskeleva kolmen kappaleen musiikkinumero. Hätäisellä katsomisella jää vaikutelma, että 1960-luvun UKK- ja YYA-Suomessa oltiin suomettumisen suossa jo sieraimia myöten.

Vaan katsotaanpa uudestaan: koko kohtaus on aika lailla kieli poskessa tehty sekä istuu elokuvan rakenteeseen sen verran väkinäisesti, että herää kysymys, oliko tekijöiden tarkoitus sittenkin pitää pilkkanaan koko 1960-luvun ahdistavaa aateilmastoa. Jospa musiikkisikermä onkin komedia komediassa? Näin tulkittuna musiikkinumero muuttuukin muuten melko keskinkertaisen elokuvan kohokohdaksi.

Sikermän ensimmäinen osa ”Kevätkoivu” on muusta kokonaisuudesta erilleen irrotettuna vallan ihastuttava pieni iskelmähelmi (tässä säkeistön verran pitempänä versiona kuin elokuvassa):

Toinen ja kolmas osa, joissa poliittisesti korrektiin YYA-ajan tapaan esitetään tsaarihallinnon aika rappion ja turmeluksen kautena ja neuvostoaika tietenkin kaikin tavoin edistyksellisenä:

Tätä listaa voisi jatkaa vaikka miten pitkäksi. Elokuvia on tehtailtu vuosikymmenien mittaan valtavat määrät; samoin elokuviin liittyvää musiikkia on lähes loputtomiin. Siispä aineistosta ei ole puutetta. Toivon, että pidit näistä muutamista esimerkeistä. Kenties palaan aiheeseen joskus tuonnempana.

MAY IT BE

Elokuvamusiikkia käsittelevän tarinan lopuksi kuuluu tietenkin asiaan lopputekstimusiikki: Enyan eteerisen ihana May It Be, The Lord of the Rings I:

TTL

About these ads