Matemagiikkaa
Huomasin juuri, ettei tällä blogialueella taida olla yhtään puhtaasti matematiikkaan liittyvää kirjoitusta, joten tässä rikka rokkaan.
Otetaan kolme hieman pistekuvioiltaan erikoista, mutta muuten reilua noppaa. Oheisessa kuvassa noppien tahkot on kokonaiskuvan saamiseksi levitetty tasoon.
Pelataan sitten yksinkertaista kahden hengen peliä, jossa pelaaja 1 valitsee jonkin nopan ja pelaaja 2 sen jälkeen toisen jäljelle jääneistä nopista. Kumpikin heittää kerran noppansa ja suuremman silmäluvun saanut voittaa. Kuten huomataan, tasapelin mahdollisuutta ei ole. Jos saat ensimmäisenä valita nopan, niin minkä valitset?
Analysoidaan hieman noppien keskinäisiä paremmuuksia.
Ruudukossa on voittavan nopan nimi kaikissa 36 eri tapauksessa, jotka kahden nopan heitossa voi tulla. Huomataan, että noppa A on parempi valinta kuin noppa B, koska sen voittotodennäköisyys on 21/36 = 7/12 = 58 % eli suurempi kuin B:n voittotodennäköisyys, joka on 15/36 = 5/12 = 42 %.
Vastaavasti noppa B voittaa nopan C todennäköisyydellä 21/36 = 7/12 = 58 %. Noppa A on siis parempi valinta kuin noppa B ja B taasen parempi kuin C. Jos juoksukilpailussa Liisa voittaa Matin ja Matti voittaa Ollin, niin voidaan kai olla yksimielisiä, että Liisa voittaa myös Ollin.
Viimeisestä osiosta nähdään kuitenkin, että noppien A ja C kisassa C voittaa todennäköisyydellä 25/36 = 69 %. Intuitiivisesti itsestään selvä transitiivisuus ominaisuus ei siis olekaan voimassa. Tilanne on tuttu leikistä kivi, paperi, sakset. Erona on tietenkin se, että noppapelissä myös noppaparin huonommalla nopalla on yksittäisessä pelissä kohtuullisen hyvä voittomahdollisuus. Vasta toistamalla peliä yhä uudestaan tulee noppien paremmuusero esille.
Kaiken kaikkiaan mainituilla nopilla pelattaessa kannattaa siis antaa kaverin valita ensin oma noppansa.
Sain inspiraation edelliseen tekstiini täältä: http://plus.maths.org/content/non-transitiv-dice
Linkissä on asiaa tarkasteltu paljon monipuolisemmin kuin edellä. Mainittu sivusto on todellinen aarreaitta kaikille, jotka ovat ihan vaikkapa vain vähänkin matemaattisista jutuista kiinnostuneita.
Jääkiekostahan tuo ”ristiin pelaaminen” on tuttua. Kulunut kausi meni paikallisilta joukkueilta vähän niin kuin entisillä koulupojilla, toinen pääsi rimaa hipoen luokaltaan ja toinen ehdot suoritettuaan. Joka tapauksessa hyvää kesälomaa ja tsemppiä tulevalle kaudelle niin Tepsille kuin Tutollekin.
Takavuosina oli jossain matematiikan oppikirjassa seuraavan tapainen laskuesimerkki: Jääkiekkojoukkueessa on kaksi maalivahtia A ja B. Syyskaudella A:ta kohti lauottiin 350 kertaa, joista hän torjui 320 kertaa. B:n kohdalla lukemat olivat syyskaudella 18/19. Kevätkaudella tilastonoteeraukset olivat A: 50/85 ja B: 180/300. Sitten kysyttiin, kummalla oli parempi torjuntaprosentti a) syksyllä b) keväällä c) koko kaudella?
Aktiivinen lukija yllättynee vastauksista ”aivot narikassa” laskut laskimella punnerrettuaan. Vanha totuus on, että silloin kun laskeminen alkaa, niin ymmärtäminen loppuu. Fysiikan professori Väinö Hovi puhui siirtymisestä matematiikan suohon, kun termodynamiikan kurssilla joskus harvoin otettiin esille laskuesimerkki. BTW, kummallakin esimerkin molkella lienee kevätkauden jälkeen ollut huonot saumat tehdä jatkosopimuksia. Tilastot valehtelevat niin kuin vanha klisee toteaa. Aina kannattaa myös ajatella.
Lopuksi laitan tähän vielä viime päivien sähköpostikirjoittelun innoittamana pienen historiallisen muisteluksen. Sain 10-vuotiaana joulupukilta Yrjö Karilaan Antero Vipunen nimisen tietokirjan (WSOY). Valittaen totean, että siihen aikaan minusta riippumattomista syistä ISBN-numeroita ei vielä tunnettu. Pikainen VASKIn aineistohaku antoi yhden osuman. Rymättylän kirjaston aikuisten osastolla on tämä teos hyllyssä. Rymättylän imago nousi silmissäni välittömästi monta pykälää. Seuraava kuva on skannattu kirjan sivulta 453.
Tämän taikatempun voit teettää käsittääkseni vain hieman iäkkäämmillä henkilöillä. Tempun tekeminen nimittäin vaatii kynän ja paperin käyttötaidon ohella myös kertolaskualgoritmin hallitsemista. Koko temppu menettää hauskuutensa (jos sellaista kaikkien mielestä onkaan; huumorintaju on yksilöllistä siinä missä matemaattinen lahjakkuuskin), jos lasku hoidetaan laskimella tai excelillä.
Käytännön laskutaito oli ennen välttämättömyys, sillä elektronisten laskinten aikakausi alkoi vasta noin 1970-luvun puolivälissä. Aiemmin mainitun joululahjakirjan aikoihin oli kylässämme tasan yksi televisio. Torstai-iltaisin kerääntyivät kaikki lapset parin kilometrin säteeltä katsomaan Rin Tin Tin sarjaa pieneen pirttiin. Tästä alkaen on sosiaalisuuden ja median symbioosi ollut luonnollinen asia elämässäni.
Maarian Räntämäessä maaliskuun iduksena 2011
Markku Koskinen
sosiaalisen median pioneeri
Työharjoittelu päiväkodissa
Olen ensimmäisen vuoden lähihoitajaopiskelija ammattikoulussa. Loka-marraskuussa oli tutkintoon kuuluva viiden viikon pituinen työharjoittelu päiväkodissa.
Ensimmäinen päivä.
Huhhuh.
Alkuesittely. Ensimmäiset lapset. Otin taktiikaksi huolehtia vanhemmista, kuiteista ja ylöskirjauksesta. lopulta tuli tilanne, että kaikilla meistä oli jo vastuulapset, paitsi minulla. Ei muuta kuin härkää sarvista, hymy naamalle, hatara muistelu, miten lapsille puhutaan ja kaikki loputkin taidot likoon. Eikä lapsi edes puhunut suomea. Ensimmäisen päivän jälkeen olin helpottunut. Pelkoni meille kerrotuista kamalista, päsmäröivistä ja vainoharhaisista vanhemmista oli täysin turha.
Ensimmäinen viikko sujui viimeisille tunneille asti ihan hyvin. Aloin ymmärtää lastenhoidon periaatteita käytännössä eikä puhuminen tai suostuttelukaan ollut enää niin vaikeaa. Ryhmänä opimme, että päivän päätteeksi ei ole kiva siivota lasten levittämiä leluja. Jokainen muksu sai luvan siivota ne itse ennen seuraavaan leikkiin siirtymistä. Myös ruokailuvälineet oli korjattava itse pois.
Perjantaina, viimeisellä tunnilla, olin aivan varma löytäväni itseni oikeudesta. Silmissäni vilistivät opettajan kuvailemat monen tunnin keskustelut, tiukkailmeiset asianajajat ja lopuksi kuuden kuukauden vankeustuomio lapsen pahoinpitelystä. Näin järkyttyneet luokkatoverini, ohjaajani ja syyttävät katseet. ”Se oli vahinko!” minä huusin kauhuissani poliisien riuhtoessa minua väkivaltaisesti raudoissa maijan perälle. Iltasanomissa kirkui otsikko: ” EI KORJANNUT LELUJAAN – OPISKELIJATYTTÖ PAHOINPITELI LAPSEN!”
Hah, tosiasiassa käteni hipaisi vahingossa lapsen silmäkulmaa estäessäni häntä levittämästä leluja ympäriinsä. Lapsi vain käytti säikähtämistäni nokkelasti hyväkseen. Sillä minä tosissaan säikähdin. Ja kyllä, pakenin vessaan itkemään järkytystäni. Kunnioitettu äiti ei onneksi ollut moksiskaan, vahinkoja sattuu. Manasin kuitenkin jälleen opettajani – miksi pitää pelotella kokemattomia opiskelijoita vankeustuomioilla? Jos en olisi säikähtänyt tapahtunutta jokaista hiuskarvaa myöten, tilanne olisi mennyt huomaamatta ohi kummaltakin. Minun pelottelusta ja liioittelusta seurannut paniikkini aiheutti vaikean tilanteen.
Päiväkodissa oli pääsääntöisesti kivaa. Lapset olivat reilusti suurimman osan ajasta hauskoja ja liiankin ihania. Huomasin sen olevan hyvin vaarallista meille nuorille ja parhaassa hedelmällisessä iässä oleville naisille. Silti päiväkotitäti ammattina on sellainen never ever –juttu.
Minulla ei ollut ongelmia lyhyen pinnani kanssa, vaikka aluksi niin pelkäsin. Tiukensin ääntäni ainoastaan kasvatusmielessä, en suuttumuksen tähden. Lisäksi ryhmämme tuli hyvin juttuun sekä keskenään että myös ohjaajan kanssa.
Kun pohdin syitä negatiivisuuteeni, tajusin pitäväni kyllä lapsista ja erityisesti perushoitopuolesta (vaipanvaihdot, ruokkiminen jne.). Vaihtaessani vauvan kakkavaippaa olen onneni kukkuloilla enkä edes huomaa ”tajunvievää” tuoksahdusta. Olen ja tulen aina olemaan luonteeltani hoitaja, nautin saadessani edistää asiakkaan hyvää oloa.
Olen hyvin vahvasti nopean tottelemisen kannalla. Koko elämäni olen hyvin voimakkaasti kyseenalaistanut auktoriteetteja enkä usko koskaan rauhoittuvani töiden ulkopuolella, varsinkaan uravalintani takia. En kannata sokeaa tottelemista. Minua saa kyseenalaistaa perustellusti ja mielelläni kävisin kevyen perustellun väittelyn/keskustelun, mutta miten keskustellaan rakentavasti uhmaikäisen kanssa, että pestäänkö kädet vai ei, kun rakentava keskustelu on monelle viisi- tai kuusivuotiaallekin vielä liian hankalaa.
Lyhyesti: tottelevaisuus ja kuri, kunnes lapsi on saavuttanut riittävän kehitystason ja pystyy keskustelemaan sekä järkevin syin perustelemaan omaa kantaansa. Mikä tarkoittaa joidenkin kohdalla runsaasti lähellä teini-ikää, pienelle osalle ei silloinkaan.
Pelkäämääni auktoriteettiongelmaakaan ei ollut. Päinvastoin, minulla on vahva auktoriteetti. Minua uskotaan, niin hyvin kuin uhma- tai leikki-ikäinen lapsi ylipäätään uskoo. Tämän ymmärtäminen herätti minussa hiljaisia nauruntyrskähdyksiä, koska käytin lapsiin samaa kasvatustekniikkaa kuin ikuisen uhmaiän omaavaan koiraani. Tämän ääneen sanominen ei kuitenkaan ole kauhean viisasta; kaikki eivät arvosta, jos koulutan heidän lapsiaan samaan tapaan kuin viheliäistä piskiäni…
Hyvä auktoriteettini tuli todistettua seuraavanlaisessa tilanteessa. Ohjaaja keskustelee yhden opiskelijan kanssa kuinka lapsia ei saisi komentaa rumasti vaan aina pitäisi hymyillen ja ystävällisesti kieltää. Samaan aikaan kuuluu käytävästä karjaisu: ”NYT POJAT EI POTKITA SITÄ PALLOA SISÄLLÄ!” En minä huutanut, mutta myönnän sanoneeni hyvin, hyvin tiukasti. Pojat eivät potkineet palloa sisällä enää kertaakaan ja minä kehuin heitä välittömästi, kun pallo pysähtyi.
Kun kaksi esikouluikäistä lasta pelaa sisällä palloa, se ei suju hiljaisesti vaan syntyy huutoa, kiljuntaa, tömähdyksiä ja runsaasti erilaisia vaaratilanteita. Ihan tosissaanko minun pitää nätisti hymyillen kehottaa poikia olemaan potkimatta sisällä? Varsinkin kun olen jo aikaisemmin muutaman kerran jo varoittanut etukäteen sekä jälkikäteen? Hah, tämä ala ei sovi minulle. Jos minä päättäisin, lapset eläisivät armeijakurissa. En siedä jankkaamista. Minä käsken tasan kerran nätisti ja sen jälkeen tulee ruumiita (metafora!).
Toinen omituisuus tuli esille jo jakson alussa. Teimme päiväkodin ilmoitustaululle esittelylaput itsestämme mahdollisia huolestuneita vanhempia varten. ”Ei saisi laittaa negatiivisia asioita”, ohjaaja kommentoi varovaisesti. Olin että ??!? Mitä ihmeen negatiivisia asioita? Viikkojen kuluessa ymmärsin seuraavan: Sosiaali- ja terveysalalla kokemattomuus, kysyminen moneen kertaan ja omat mielipiteet ovat hyvin negatiivisia asioita. Olin kirjoittanut esittelylappuuni: Kokemukseni lapsista ei ole kovin suuri, mutta olen nopea ja innokas oppimaan. Vai niin. Arvatkaapa roikkuuko sama esittely yhä edelleen siellä ilmoitustaulun seinällä.
Järjestelmää ei koskaan saa moittia suoraan, vaikka jokainen tietää sen olevan idioottimainen. Julkisivun kiillottaminen on alan ammattilaisten päätehtävä, asiakkaat hoituvat siinä lomassa. En syytä ohjaajaani. Syytän sosiaali- ja terveysalan idioottimaista halua todistaa koko ajan jotakin. Mitä, siitä ei varmaan pääse perille kukaan.
Jakso vahvisti myös erikoistumisvalintani oikeaksi. Minä en kestä pitkäkestoisia ja valitettavan usein liian teennäisiä asiakassuhteita. Ne eivät sovi minulle. Jokainen potilas on minulle tärkein, mutta jaksan vain hetken erittäin vaikean potilaan kohdalla vetää ihanan hoitajan roolia. Tästä syystä valitsin ensihoidon. Tärkeintä on yrittää auttaa jokaista potilasta edes hetken. Jokainen tarvitsee hädän hetkellä avun.
Minä rakastan minulle ominaista hoitamista, mutta vihaan teeskentelyä. Jos esimerkiksi mieleltään terve potilas puristaisi minua pyllystä, voitte olla ihan varmoja, etten vain hymyilisi ja pyytäisi olemaan tekemättä toiste. Erittäin hyvä ystäväni kysyi oppitunnilla, saako potilasta lyödä kyseisessä tilanteessa. En minä löisi, mutta kyllä ärähtäisin tiukasti.
Aluksi olin järkyttynyt siitä, kuinka vapaasti ohjaaja jakeli kommenttejaan ja mielipiteitään asioista. Olin jo tottunut jäykkään, pakotettuun muodollisuuteen. Asiaa pohdiskeltuani ymmärsin. Työelämän ei ole pakko olla tiukkapipoista. Sai olla jotakin mieltä ja näyttää, että jatkuvan kestohymyn alta löytyi vielä aivotkin. Ei tietenkään asiakkaalle, mutta edes työporukan kanssa sai purkaa painavia asioita ja pohdiskella vapaasti syitä. Rentouduin ja olin iloinen, että ohjaajani sanoi suoraan oman mielipiteensä asiasta, vaikka minä en sitä jakanutkaan. Asioita ei tarvinnut hiljaa mielessään kärvistellä kotona. Se helpotti ja toi hyvää oloa, joka taas jaksoi kannustaa seuraavana aamuna töihin hyvällä mielellä.
Jostain syystä sosiaali- ja terveysala tahtoo antaa kireän ja muodollisen kuvan ammatista. Sillä ajetaan vain lahjakkaita ja sosiaalisia opiskelijoita vaihtamaan alaa, ja se syö ammattilaisia sekä ihmismieltä. Niin minäkin olisin tehnyt ja teenkin, mikäli löydän samanlaista idioottimaisuutta työelämässä kuin koulussa.
Mitä opin? Lisää asioita itsestäni ja uskon tulevani toimeen lasten kanssa. Uskon myös, että minusta tulee joskus hyvä äiti, jos opin liiasta armeijakurista irti, muutama minä lisää tähän maailmaan saattaisi olla liikaa maailmanrauhalle. Mutta ennen kaikkea opin päiväkotitädin karun todellisuuden, kun kohdataan äreä vanhempi. Huomasin myös ammatin jo alkavan vaikuttaa ajatusmaailmaani. Minua ärsytti jokin pikku asia. En edes muista, mikä eikä se ole tärkeää. Muistan kuitenkin kuin vahingossa ajatelleeni, että hymyillään vaan ja jätetään kommentoimatta.
Tahtoisin tässä viimeisessä kappaleessa kiittää ohjaajaani siitä, ettei näistä viidestä viikosta tullut täydellistä helvettiä ja ennen kaikkea siitä, ettei minua ole vielä erotettu koulusta. Ohjaaja oli ja on ihana ja hauska ihminen. Toivon hänelle hyviä, ahkeria ja hauskoja seuraavia opiskelijoita. Toivon myös itselleni yhtä ymmärtäväistä ohjaajaa seuraavaan harjoitteluun ja elämään vaikeassa ammatissani. En kuitenkaan aio vielä luovuttaa, vielä on erilaisia työharjoitteluja edessä. Pidemmän päälle varsinaiseen työelämään on vielä jonkun aikaa. Ehkä asioihin voi vielä vaikuttaa…
Artikkeli on julkaistu sarjassa Työelämään tutustuminen. Kirjoittaja on Turun iltalukion oppilas.
Muutama sana kirjoittamisesta
Osallistuin tänä syksynä ensimmäistä kertaa elämässäni kirjamessuille. Kyseessä oli Turun kirjamessut, jotka järjestettiin Turun messukeskuksessa 1.-3.10.2010. En ollut tilaisuudessa vain vierailijan roolissa vaan minulla oli ennalta määrätty tehtävä haastatella erästä messujen kirjailijavierasta. Kohdallani haastateltavaksi valikoitui kirjailijan uransa vasta aloittanut, esikoisteoksensa julkaissut näyttelijä Peter Franzen. Olin etukäteen lukenut hänen esikoisromaaninsa Tumman veden päällä, joka vahvasti pohjautuu hänen omiin lapsuudenkokemuksiinsa alkoholistiperheen lapsena. Lukemani pohjalta laadin joukon kysymyksiä liittyen paitsi itse kirjaan myös sen kirjoittamisprosessiin. Alun jännityksen jälkeen haastattelutilanne alkoi edetä omalla painollaan ja sain vastauksen useisiin mieltäni askarruttaneisiin kysymyksiin. Haastattelu herätti ennen kaikkea ajatuksia kirjoittamisesta työnä.
Uravalintana kirjoittaminen on haastavaa siinä missä moni muukin taiteenala. Se ei ole säännöllistä ja vakaata kuten suurin osa palkkatöistä. Sen varaan on myös vaikea rakentaa omaa talouttaan – ainakaan ennen suurta läpimurtoa. Kirjoittaminen voi olla vain harrastus, mutta jos sillä haluaa tienata leipänsä, on sen eteen uhrattava enemmän. Ilman intohimoa ja sitoutumista työhön on turha odottaa saavuttavansa suuria. Kirjoittamiseen pätee sama kuin esimerkiksi näyttelemiseen, laulamiseen, soittamiseen tai vaikka maalaamiseen. Kovasta työstä huolimatta vain harva näillä aloilla työskentelevistä kykenee elättämään itsensä ja kilpailu menestymisestä on kovaa. Franzenin taival kirjailijana oli alkanut hänen omien sanojensa mukaan mallikkaasti. Esikoisteoksesta puhuttiin paljon ja siitä povattiin jo varhain yhtä syksyn suurista kirjasuosikeista. Hän itse arveli suosionsa johtuvan aikaisemmasta urastaan näyttelijänä. Tämä vahvisti omat käsitykseni oikeiksi. Julkisuudesta ei ainakaan voi olla haittaa. On luonnollista että suositun näyttelijän kirjoittamasta kirjasta ollaan kiinnostuneita. Sama pätee yhtälailla jo menestyneisiin kirjailijoihin. Kun on kerran pääsyt esille; saanut nimeä, on uusien teosten julkaisu helpompaa. Heittäytyminen täysipäiväiseksi kirjailijaksi on myös turvallisempaa, jos aikaisempi menestyminen on tuonut mukanaan varallisuutta. Taloudellisen riippumattomuuden merkitystä lienee turha korostaa.
Itse kirjan kirjoittaminen on yksinäistä työtä, joka vaatii tekijältään sitoutumista ja aikaa. Esimerkiksi Franzen kertoi työskennelleensä kirjansa parissa miltei kuusi vuotta, mikä antaa hyvän käsityksen prosessin laajuudesta. Mutta mikä sitten on se ominaisuus, joka erottaa jyvät akanoista; nostaa kaiken kirjallisen tuotannon joukosta esiin ne parhaimmat teokset tehden tekijöistään arvostettuja kirjailijoita? On selvää että tekstin tulee olla teknisesti taidokasta ja omaperäistä. Lisäksi kirjailijalla tulee olla kyky ilmaista tunteitaan ja ajatuksiaan siten, että se koskettaa mahdollisimman monia ihmisiä. Näiden taitojen oppiminen on pitkä prosessi, joka vaatii todellista intohimoa kirjallisuutta kohtaan. Ansioituminen alalla ei ole aina sidottu korkeaan koulutustaustaan taikka oppineisuuteen. Jokainen voi kehittyä kirjoittajana ja hioa omia taitojaan. Hyvä esimerkki tästä on kansalliskirjailijamme Väinö Linna, tuo tavallinen tehdastyöläinen, jonka kynästä ovat syntyneet arvostetut romaanit Tuntematon sotilas ja Täällä pohjantähden alla sarja. Kirjallisessa mielessä vähemmän ansioitunutkin teos voi saada paljon huomiota esimerkiksi tekijänsä julkisuuden tai itse teoksen aiheuttaman kohun vuoksi. Tämä ei ole yksinomaan kielteinen asia, sillä myös kevyemmälle ja viihteellisemmälle kirjallisuudelle on kysyntää ja oma paikkansa kirjallisuuden laajalla kentällä.
Kirjamessuilla tuli seurattua myös useamman muun kirjailijan haastatteluja. Työkseen kirjoittavat ihmiset eivät vaikuttaneet mitenkään yhtenäiseltä joukolta. Ryhmään mahtui kummankin sukupuolen edustajia, keskenään eri-ikäisiä henkilöitä, taustoiltaan sekä ajattelutavoiltaan täysin erilaisia yksilöitä. Jokainen oli toki kiinnostunut kirjallisuudesta, mutta olin havaitsevinani erään toisenkin yhdistävän tekijän. Kaikilla heistä tuntui olevan tarve purkautua ja käsitellä omia tuntemuksiaan, halu sanoa jotain; antaa jonkinlainen viesti. Peter Franzen ei tehnyt tässä suhteessa poikkeusta. Hän kertoi lapsuuden kokemustensa käsittelyn olleen pakollinen prosessi, joka hänen olisi täytynyt tehdä ennen pitkään jollain lailla. Ilmaisutavaksi valikoitui kirjan kirjoittaminen, mikä oli hänelle täysin uudenlainen projekti. Hän kertoi, että näyttelijän työstä ja käsikirjoitusten parissa työskentelystä oli huomattava apu kirjan työstämisessä. Eri taiteenalat tukevat toisiaan.
Tuomas Lindholm
________________________________________________________________________________
Artikkeli on julkaistu sarjassa Työelämään tutustuminen. Kirjoittaja on Turun iltalukion oppilas.
OPO TSEMPPAA OPISKELEMAAN JA JATKOON
”Jos rajoitat valintasi vain siihen, mikä näyttää mahdolliselta ja järkevältä, kadotat samalla yhteyden siihen mitä todella haluat, ja kaikki mitä jää jäljelle, on kompromissia”
OPO TSEMPPAA OPISKELEMAAN JA JATKOON
Opinto-ohjausta tarvitaan, koska aikuislukiolainenkin kaipaa rinnalla kulkemista ja tukea mahdollisiin jatko-opintoihin luovimisessa.
Suomen opinto-ohjaajien ry:n puheenjohtajan ajatuksia lainaten voidaan todeta, että opinto-ohjauksen unelma on se, että jokainen nuori ja aikuinen saa tukea omalle kehitysprosessilleen ja löytää omaa osaamistaan ja kiinnostustaan vastaavan jatkokoulutuspaikan ja työn. Tämän päivän Suomessa on 70 000 nuorta, joiden unelma ei toteutunut.
Lukiokoulutuksen työryhmä ehdottaa merkittäviä rakenteellisia ja pedagogisia muutoksia lukiokoulutukseen. Opiskelijoiden olisi voitava nykyistä enemmän syventyä ja keskittyä oppiaineisiin oman kiinnostuksensa mukaan. Yksilöllisten opintopolkujen lisäämisellä on kuitenkin vaaransa. Se voi lisätä pudokkaiden määrää ja vähentää kaivattua yhteisöllisyyttä. Tätä lukion kelkasta putoamista voidaan vähentää oikeudella saada yksilöllistä opinto-ohjausta.
Yksilöllinen opinto-ohjaus on opinto-ohjauksen tärkein työmuoto. Se on prosessi, joka perustuu keskinäiseen vuorovaikutukseen ja luottamukseen. Joidenkin opiskelijoiden kanssa luottamuksen saavuttaminen vie aikansa, mutta kun se tapahtuu, on se sen arvoista.
ONNEKSI OLEMME ERILAISIA
Aikuislukiossa opiskelee erilaisia oppijoita, joilla jokaisella on oma tarina ja oma opiskelutapa.
Yksi ryhmä opiskelijoita opiskelee säntillisesti ja päämäärätietoisesti tähtäimenä tietty jatkokoulutus ja ammatti. Heillä on yleensä myös terve ja vahva kodin tuki takana. He tarvitsevat opinto-ohjaajaa tuoreen tiedon saamisessa ja kurssisuunnitelmien tekemisessä. Näidenkin opiskelijoiden on tärkeää tietää useista jatkokoulutusvaihtoehdoista, koska lahjakkuudesta, älykkyydestä ja sinnikkyydestäkin huolimatta, he eivät kaikki pääse ykköshakutoiveeseen.
Toinen ryhmä lukiolaisista etenee lukiokursseilta toiselle ajattelematta sen enempää, mitä lukion jälkeen tekevät. He käyttävät mielellään opo-palveluja. Heidän käyntinsä opon luona lisääntyvät, kun opiskelu on loppusuoralla. Osa nuoremmista opiskelijoista haluaa mennä armeijaan tai töihin pohtimaan jatkosuunnitelmiaan, osa hakee opinto-ohjaajan avustuksella moniin jatkokoulutuspaikkoihin. Näille mietintämyssyopiskelijoille on hyvä antaa mukaan tietoa koulutuksista ja hakusysteemeistä, että he eivät tuhlaisi vuosia hakemalla sinne ja tänne.
Opinto-ohjaajan kannalta haasteellisin ryhmä on mahdolliset keskeyttäjät, jotka ovat lopettaneet opintonsa edellisissä kouluissa. Kun vaihdetaan aikuislukioon, voidaan toimia samalla kaavalla. Aikuislukion ohjauksessa on tärkeää kehittää uusia koukkuja, joiden avulla opiskelija aloittaa opinnot juuri hänelle kolahtavalla tavalla. Kun opiskelija saa juonesta kiinni, hän sitoutuu opiskelemiseen ja suorittaa opintonsa loppuun. Omat siivet alkavat kantaa. Jos opiskelija katoaa välillä elämän pyörteisiin, yritetään monin eri tavoin saada hänelle tietoa siitä, että takaisin voi tulla, eikä tarvitse selitellä mitään. Jatketaan eteenpäin. Monet tulevat takaisin. Tärkeintä on saada keskeytyskierre pysäytettyä.
Opinto-ohjaaja saa tehdä arvokasta ja antoisaa työtä. Monien opiskelijoiden elämä on saanut uuden ja hyvän suunnan aikuislukio-opintojen myötä. Jokainen opiskelija on ohjauksen arvoinen.
image credit "kirjoittaessani" on Flickr
”Älä odota, että valoa alkaa näkyä tunnelin päässä. Ryömi tunneliin ja sytytä itse se valo”
_________________________________________________________________________________
Iltalukio Twitterissä
Iltalukio Facebookissa
-
