Muutama sana kirjoittamisesta

 

Osallistuin tänä syksynä ensimmäistä kertaa elämässäni kirjamessuille. Kyseessä oli Turun kirjamessut, jotka järjestettiin Turun messukeskuksessa 1.-3.10.2010. En ollut tilaisuudessa vain vierailijan roolissa vaan minulla oli ennalta määrätty tehtävä haastatella erästä messujen kirjailijavierasta. Kohdallani haastateltavaksi valikoitui kirjailijan uransa vasta aloittanut, esikoisteoksensa julkaissut näyttelijä Peter Franzen. Olin etukäteen lukenut hänen esikoisromaaninsa Tumman veden päällä, joka vahvasti pohjautuu hänen omiin lapsuudenkokemuksiinsa alkoholistiperheen lapsena. Lukemani pohjalta laadin joukon kysymyksiä liittyen paitsi itse kirjaan myös sen kirjoittamisprosessiin. Alun jännityksen jälkeen haastattelutilanne alkoi edetä omalla painollaan ja sain vastauksen useisiin mieltäni askarruttaneisiin kysymyksiin. Haastattelu herätti ennen kaikkea ajatuksia kirjoittamisesta työnä.

Uravalintana kirjoittaminen on haastavaa siinä missä moni muukin taiteenala. Se ei ole säännöllistä ja vakaata kuten suurin osa palkkatöistä. Sen varaan on myös vaikea rakentaa omaa talouttaan – ainakaan ennen suurta läpimurtoa. Kirjoittaminen voi olla vain harrastus, mutta jos sillä haluaa tienata leipänsä, on sen eteen uhrattava enemmän. Ilman intohimoa ja sitoutumista työhön on turha odottaa saavuttavansa suuria. Kirjoittamiseen pätee sama kuin esimerkiksi näyttelemiseen, laulamiseen, soittamiseen tai vaikka maalaamiseen. Kovasta työstä huolimatta vain harva näillä aloilla työskentelevistä kykenee elättämään itsensä ja kilpailu menestymisestä on kovaa. Franzenin taival kirjailijana oli alkanut hänen omien sanojensa mukaan mallikkaasti. Esikoisteoksesta puhuttiin paljon ja siitä povattiin jo varhain yhtä syksyn suurista kirjasuosikeista. Hän itse arveli suosionsa johtuvan aikaisemmasta urastaan näyttelijänä. Tämä vahvisti omat käsitykseni oikeiksi. Julkisuudesta ei ainakaan voi olla haittaa. On luonnollista että suositun näyttelijän kirjoittamasta kirjasta ollaan kiinnostuneita. Sama pätee yhtälailla jo menestyneisiin kirjailijoihin. Kun on kerran pääsyt esille; saanut nimeä, on uusien teosten julkaisu helpompaa. Heittäytyminen täysipäiväiseksi kirjailijaksi on myös turvallisempaa, jos aikaisempi menestyminen on tuonut mukanaan varallisuutta. Taloudellisen riippumattomuuden merkitystä lienee turha korostaa.

Itse kirjan kirjoittaminen on yksinäistä työtä, joka vaatii tekijältään sitoutumista ja aikaa. Esimerkiksi Franzen kertoi työskennelleensä kirjansa parissa miltei kuusi vuotta, mikä antaa hyvän käsityksen prosessin laajuudesta. Mutta mikä sitten on se ominaisuus, joka erottaa jyvät akanoista; nostaa kaiken kirjallisen tuotannon joukosta esiin ne parhaimmat teokset tehden tekijöistään arvostettuja kirjailijoita? On selvää että tekstin tulee olla teknisesti taidokasta ja omaperäistä. Lisäksi kirjailijalla tulee olla kyky ilmaista tunteitaan ja ajatuksiaan siten, että se koskettaa mahdollisimman monia ihmisiä. Näiden taitojen oppiminen on pitkä prosessi, joka vaatii todellista intohimoa kirjallisuutta kohtaan. Ansioituminen alalla ei ole aina sidottu korkeaan koulutustaustaan taikka oppineisuuteen. Jokainen voi kehittyä kirjoittajana ja hioa omia taitojaan. Hyvä esimerkki tästä on kansalliskirjailijamme Väinö Linna, tuo tavallinen tehdastyöläinen, jonka kynästä ovat syntyneet arvostetut romaanit Tuntematon sotilas ja Täällä pohjantähden alla sarja. Kirjallisessa mielessä vähemmän ansioitunutkin teos voi saada paljon huomiota esimerkiksi tekijänsä julkisuuden tai itse teoksen aiheuttaman kohun vuoksi. Tämä ei ole yksinomaan kielteinen asia, sillä myös kevyemmälle ja viihteellisemmälle kirjallisuudelle on kysyntää ja oma paikkansa kirjallisuuden laajalla kentällä.

Kirjamessuilla tuli seurattua myös useamman muun kirjailijan haastatteluja. Työkseen kirjoittavat ihmiset eivät vaikuttaneet mitenkään yhtenäiseltä joukolta. Ryhmään mahtui kummankin sukupuolen edustajia, keskenään eri-ikäisiä henkilöitä, taustoiltaan sekä ajattelutavoiltaan täysin erilaisia yksilöitä. Jokainen oli toki kiinnostunut kirjallisuudesta, mutta olin havaitsevinani erään toisenkin yhdistävän tekijän. Kaikilla heistä tuntui olevan tarve purkautua ja käsitellä omia tuntemuksiaan, halu sanoa jotain; antaa jonkinlainen viesti. Peter Franzen ei tehnyt tässä suhteessa poikkeusta. Hän kertoi lapsuuden kokemustensa käsittelyn olleen pakollinen prosessi, joka hänen olisi täytynyt tehdä ennen pitkään jollain lailla. Ilmaisutavaksi valikoitui kirjan kirjoittaminen, mikä oli hänelle täysin uudenlainen projekti. Hän kertoi, että näyttelijän työstä ja käsikirjoitusten parissa työskentelystä oli huomattava apu kirjan työstämisessä. Eri taiteenalat tukevat toisiaan.

Tuomas Lindholm

________________________________________________________________________________

Artikkeli on julkaistu sarjassa Työelämään tutustuminen. Kirjoittaja on Turun iltalukion oppilas.