Outo luontohavainto
Kuvissa oleva ilmiö on kohtalaisen harvinainen. En vielä kerro mistä on kysymys, vaan annan teille mahdollisuuden esittää veikkauksia. Kuvat on otettu viime vuonna syyskuun lopussa.
PELTIRUMPU osa IV
Peltirumpu-analyysini uhkaa paisua yli äyräidensä. Tämä on jo neljäs osa.
Toisen maailmansodan alkuun mennessä Oskar on ehtinyt kokea raskaita menetyksiä. Paitsi hänen äitinsä, myös kaksi hänelle tärkeää mieshahmoa on kuollut: Jan Bronski, jota Oskar epäili biologiseksi isäkseen, ja joka aina osoitti pojalle enemmän huomiota kuin omien touhujensa lumoissa oleva isä-Matzerath. Toinen menetys on Sigismund Markus. Oskar ja Markus, molemmat sivulliset, ymmärsivät hyvin toisiaan.
Alfred Matzerath sen sijaan on elossa enemmän kuin koskaan, ja mikä ettei; eläähän hänen edustamansa kansakunta parhaillaan menestyksen päiviä. Matzerath ja Oskar ovat kadunvarrella seuraamassa Hitlerin saapumista vastavalloitettuun (saksalaisesta näkökulmasta katsoen Valtakunnan yhteyteen palautettuun) Danzigiin. Imperiuminrakentajan triumfi tehdään naurettavaksi huvittavalla kuvakulmalla: Kamera kuvaa Hitlerin paraatiajoa suosiotaan osoittavien ihmisjoukkojen välistä Johtajan itsensä näkemänä. Hitleristä näkyy pelkkä natsitervehdykseen ojennettu käsivarsi ja Mersun keula.
Puola näyttää olevan jo kertaalleen kuollut Agnes Matzerathin hahmossa. Hermostunut ja tunne-elämänsä riepottelema Agnes (nimellä on selvä yhteys sanaan Angst, ”pelko”, ”ahdistus”) kuvasti puolalaisuuteen liittyvää räiskyvää tunteellisuutta, joka näkyy Puolan pitkän historian vauhdikkaissa vaiheissa.
Puola ei ole sittenkään nujerrettu, hävitystä sodasta ja miehittäjäkomennosta huolimatta. Näyttämölle astuu uusi Puolan symbolihenkilö. Agnes-vainajan aikoinaan synnyttäneen isoäiti Anna Bronskin hevosvankkureilla – suoraan Puolan syvältä maaseudulta – tulee Matzerathin liikkeeseen apulaiseksi 16-vuotias tyttö, nimeltään perikatolisesti Maria. Maanläheistä elinvoimaa säteilevä raikas Maria suurista retiisinpunaisista pampuloista tehtyine helminauhoineen astuu kuvaan kummassakin kainalossaan suuret kaalinpäät, kuin jättiläisrinnat. Tuore leskimies Matzerath ja teini-ikään ehtinyt Oskar tuijottavat tulokasta silmät renkaina.
Oskar ihastuu Mariaan. Nuorten välille kehittyvää eroottista värinää kuvaa heidän leikittelynsä kuohuvalla karamellijauheella. Oskar pääsee tekemään lähempääkin tuttavuutta. Hän on jo 16-vuotias, mutta yhä naamioituneena pikkupojan hahmoon, mikä seikka helpottaa pääsyä samaan uimakoppiin ja lopulta saman peiton alle.
Nuorukainen kokee tylyn pudotuksen takaisin maanpintaan, kun hän yllättää Marian ja Matzerathin olohuoneen sohvalta kesken hikisen kohtauksen, josta on romantiikka kaukana. Touhukas koheltaja Matzerath ottaa naisenkin samaan suorasukaiseen tapaansa kuin toimittaa kaikki muutkin askareensa, oli kyse sitten kaupanpidosta, ruuanlaitosta tai natsien riennoista.
Asetelma on vähän samankaltainen kuin Agnesin ja Bronskin välillä elokuvan alkupuolella. Heidän välisensä aito ja kiihkeä rakkaus oli tullut suursaksalaisen Matzerathin jyräämäksi, samoin tapahtuu nyt Marian (Agnesin manttelinperijä Puolan symbolihahmona) ja Oskarin (Bronskin poika?) juuri alkuun ehtineelle suhteelle.
Raskaaksi tullut Maria lyöttäytyy yksiin Matzerathin kanssa ja synnyttää pojan. Ristiäisissä Oskar lupaa antaa Kurt-pojalle kolmivuotislahjaksi peltirummun sekä neuvoa keinot, miten lakata kasvamasta. Tulevaisuudessakin tarvitaan Näkijöitä. Oskar antaa myös ymmärtää olevansa pikku Kurtin isä. Maria ottaa nyt Agnes-vainajalle kuuluneen aseman perheessä, mitä korostaa hänen pukeutumisensa Agnesin aikoinaan käyttämään tummanpunaiseen leninkiin.
Rakkauselämänsä ensimmäiset kolhut saanut Oskar lähtee sotaan. Hän tapaa kaupungilla kääpiö Bebran, johon hän oli tutustunut jo elokuvan alussa. Bebra johtaa viihdytyskiertuetta, johon Oskar liittyy mukaan.
Seurueen jäsenet kuvastavat Saksaa liittolaisineen. Bebra itse on pukeutunut Wehrmachtin upseerin univormuun, toinen kääpiö jalkaväen sotilaaksi, Oskar matruusiksi. Kaksi muuta kääpiötä ovat eteläsaksalaisissa kansanpuvuissa. Tulkitsen heidät Saksaan vuonna 1938 pakkoliitetyksi Itävallaksi ja Baijeriksi. Baijeri tosin kuului jo vanhastaan Saksaan, mutta katolisena ja eteläeurooppalaisena oli aina vähän toista maata preussilaishenkiseen protestanttiseen Pohjois-Saksaan nähden. Hahmot sopivat myös muistuttamaan Hitlerin itävaltalaisesta syntyperästä sekä natsipuolueen alkuvaiheista 1920-luvulla baijerilaisena pikkupuolueena.
Saksan tärkeintä liittolaista Italiaa edustaa seurueen naisellinen kaunistus, italialaisen näyttämödiivan pienoismalli Roswitha Raguna, ”suuri unissakävijä”, jolla mainostetaan olevan telepaattisia kykyjä. Vähän liian hienosti pukeutuva ja käyttäytyvä, pelkkää italiaa puhuva Signorina Raguna on saksalaisten keskellä kuin väärään seuraan joutunut, kuten ainakin Mussolinin Italia; sekään ei jouduttuaan Hitlerin kelkkaan oikein tiennyt, missä mennään. Oskar ehtii kokea romanssinkin Roswithan kanssa: ”Oscarello, mio piccolo uomo…”
Viihdytyskiertueen matka Ranskaan ja takaisin on kuin Saksan lännen-sotaretki konsanaan pienoiskoossa. Alkuvaihe on hauska turistimatka, jossa seurue antaa kuvata itseään Eiffelin tornin alla ja nauttii eväsretkestä Kanaalin rannalle tykkibunkkerin katolle katettuine lounaineen. Hienossa kartanossa hienolle upseeriseurueelle järjestetyn illanvieton aikana Oskar esittelee lasia tuhoavaa ääntään, pahaenteisesti, valloittajakansan ilon ollessa ylimmillään. Juhlatunnelman katkaisee ilmahälytys – ensimmäinen muistutus saksalaisille maallisen menestyksen katoavaisuudesta.
Toinen maailmansota alkaa vähitellen kääntyä Saksan tappioksi. Oskar kärsii jälleen menetyksen, kun keskellä ilmahyökkäystä ilman aamukahvia pakosalle lähtemään kieltäytyvä Roswitha kuolee. Italia putosi pois pelistä liittoutuneiden noustua maihin Sisiliassa heinäkuussa 1943. Viihdytyskiertueen paluumatka on vähemmän hohdokas: kuorma-auton lavalla kaulukset pystyssä värjötellen läpi raunioiksi pommitettujen kaupunkien.
Jatkuu
TTL
—————————————————————————————————————————————-
Lue myös:
Menisinkö kursseille?
Asun Kaarinassa, joten postilaatikkooni kannettiin Kaarinan-Piikkiön Kansalaisopiston kevään opinto-ohjelma. Vaikka Piikkiö liitettiin Kaarinaan vuodenvaihteessa, nimi näyttää säilyneen. Suuri osa kursseista pidetään minun työaikanani, mutta selailinpahan esitettä aikani kuluksi. Jo ensimmäinen kurssi sai minut purskahtamaan nauruun.
Lainaus Kansalaisopiston nettisivulta:
110115 ITKUVIRSIRYHMÄ – Löydä sisäinen mummosi Tietostudio A-tila Joka toinen viikko Uusi kurssi! ti 15.30-16.30 Diplomipillittäjä Minna Hokka 17.3.2009-14.4.2009, 5 oppituntia Kurssimaksu 10,00 € Enintään 10 opiskelijaa Viimeinen ilmoittautuminen 12.3.2009 15:45:00 Harjoitellaan itkuvirren laulamista harrasteitkijän ohjauksessa. Kurssi antaa perustietoa äänitekniikasta. Tutustumme vepsäläiseen itkuperinteeseen. Sovelletaan kurssin antia itkemällä esiin nyky-yhteiskunnan epäkohtia. Ilmoittautuminen alkaa keskiviikkona 7.1.2009 klo 17.15-19.00 puh. 588 2040 tai netissä klo 17.15.
Ilmoittautuminen alkaa: 7.1.2009 17:15:00
Valitettavasti minulla on tunteja kun kurssi pidetään. Minä kun en ole vielä löytänyt sitä sisäistä mummoani!
Leena
PELTIRUMPU osa III
Osa Peltirummun tarinan nerokkuudesta piilee siinä, että kokonaisten kansojen kohtaloita kuvataan muutamien esimerkkihenkilöiden avulla. Kunkin luonnekuva on tarkasti rakennettu: sotatorven törähdyksistä innostuva, maallisessa kiinni oleva pikkuporvari Matzerath, arkitodellisuutta mielettömään rakkaussuhteeseen sekä pelikortteihin ja ankaraan tupakointiin pakeneva Bronski ja ulkopuolisuuden tunteen riuduttama Markus kuvaavat osuvasti saksalaista käytännöllisyyttä, puolalaista tunnemyrskyä ja juutalaista vierautta.
Agnesin asiat ovat huonosti. Hän menee ripittäytymään. Elokuvan taustat ovat yksityiskohtia myöten pedanttia työtä. Epookki on kohdallaan postileimoja myöten. Täsmällisen perusilmeen vastapainona kirkko esitetään korostetun keinotekoisena, näin antaen ymmärtää kirkon tarjoaman pelastuksen olevan pelkkää illuusiota. Kirkkoa esittää yksityiskohtia vailla oleva hämärä tila, jossa on rippituoli, pari rukouspulpettia ja isokokoinen, oikein korostetun katolinen madonnaveistos, jota ympäröi suuri määrä palavia kynttilöitä. Seinillä häilyy lasimaalausikkunoiden valokuvajaisia.
”Aina sama haureudenpesä”, toteaa pappi kyllästyneesti. Kesken ripittäytymisen Oskar järjestää välikohtauksen. Hän on ripustanut rumpunsa madonnaveistoksen Jeesus-lapsen kaulaan, pistänyt palikat sopivissa asennoissa oleviin käsiin ja käskenyt rummuttaa, kuin kysyen: ”Etkö auta Puolaa?” Oskar näyttää mallia, mistä syntyvä meteli keskeyttää ripittäytymisen. Agnes on tunnustanut papille odottavansa Bronskille lasta. Hänen epätoivoisiin kysymyksiinsä pappi vastaa vain: ”Rukoilkaa, rouva Matzerath, rukoilkaa!”
Agnes luhistuu henkisesti ja tekee itsemurhan (tai menehtyy omatoimiseen raskaudenkeskeytykseen?). Agnesin kuolema on elokuvan kulminaatiokohta, sijoittuen juuri elokuvan puoliväliin, taustatarinan kannalta aikaan juuri ennen toisen maailmansodan syttymistä.
Agnesin hautajaisissa tekee ensivisiittinsä elokuvan toinen uskontokritiikki: Hytinä-Leo, pitkä laiha miehenkuikelo kauhtuneessa frakkitakissa ja silkkipytyssä, hautausmailla viihtyvä mieleltään järkkynyt pummi, joka hokee latinankielisiä kirkollisia fraaseja ja saa almuja palkakseen.
Agnesin elämään liittyneet kolme miestä saavat hekin väkivaltaisen lopun, joten Peltirumpu on synkkä tarina, sysimusta tragikomedia, jossa murhenäytelmän taustalta kaikuu väsynyt nauru ihmisen intohimoiselle hulluudelle. Jokaisen miehen kädessä on hänen kuolemansa hetkellä jokin pikkuesine, joka kertoo, mihin hän tuhoutui. Samalla tuo esine viittaa hänen edustamansa kansan kokemiin kärsimyksiin toisen maailmansodan syövereissä.
Sigismund Markus oli äskettäin ottanut kristillisen kasteen, mutta hän oli saanut Agnesin hautajaisiin pyrkiessään huomata pysyneensä yhä muiden silmissä juutalaisena. Kristityt eivät huoli kääntynyttä juutalaista joukkoonsa. Natsien terrori juutalaisia vastaan yltyy. Hautajaisten jälkeen kamera näyttää palavan synagogan ympärillä riehuvia saksalaisia.
Markusin lelukaupan ikkunat on tuhrittu ja rikottu. Sisällä natsiasuiset miehet sekoittavat tavaroita. Oskar menee sisään rikotusta ikkunasta. Sivuhuoneessa on Sigismund Markus kuolleena, juutalaisessa jumalanpalvelusasussa, kirjoituspöytänsä päälle lysähtäneenä. Kirjoituspöydällä on iso röykkiö alastomia nukkeja, nukenpäitä ja muita ruumiinosia. Markusin käden vieressä on myrkkypullo. Molemmat yksityiskohdat muistuttavat juutalaisten kohtalosta toisessa maailmansodassa.
Markusin kädessä on kynä. Pöydällä hänen päänsä alla on paperi. Jäähyväiskirje? Kynä on arkinen lyijykynä. Paperi on ruutupaperi, jossa on kirjanpitoa muistuttavia numerosarakkeita. Nuo arkipäiväiset esineet kuoleman hetkellä, ja joiden arkipäiväisyyttä juhlallinen jumalanpalvelusasu vielä alleviivaa, korostavat Markusin yksinäisyyttä. Myrkky on vain välitön kuolinsyy. Juutalainen, Euroopan muukalainen Sigismund Markus kuoli yksinäisyyteen, ulkopuolisuuden tunteeseen, hyväksynnän ja rakkauden puutteeseen.
Ohjaaja on korostanut Markusin henkilön merkitystä kiinnittämällä rooliin ranskalaisen Charles Aznavourin, joka on elokuvan näyttelijäkaartin ainoa maailmanluokan tähti. Eteerinen pikkumies Aznavour onnistuu tekemään pientä sivuosaa esittävästä, onnesta osattomaksi jäävästä Markusista todella koskettavan hahmon.
1. syyskuuta 1939 saksalaiset hyökkäävät Puolaan. Jan Bronski (jota Oskar arvelee varsinaiseksi isäkseen) joutuu vangiksi kaupungin omien saksalaisten vallatessa Danzigin puolalaisen postin. Episodi perustuu tositapahtumiin. Uuden puolalaisen esivallan läsnäolosta näkyvästi muistuttava posti oli piikki Danzigin saksalaisen väestön lihassa, minkä vuoksi posti joutui hyökkäyksen kohteeksi heti, kun Saksan joukot olivat ylittäneet Puolan rajan. Postin henkilökunta piti viisitoista tuntia puoliaan paikallisia SS-joukkoja vastaan.
Bronskin, tuon tuulentupien rakentajan, viimeiseksi työksi tässä maailmassa jää korttitalo, joka luhistuu saksalaisten rynnätessä sisään. Muiden postin puolustajien mukana seinää vasten komennettu Bronski näyttää kameralle vasenta kämmentään. Kädessä on herttakuningatar. Bronskin tuhosi mieletön rakkaus Agnesiin / Puolaan. Mutta toisin kuin muut loppunsa kohtaavat, Jan Bronski sai kuolla onnellisena.
Jatkuu
TTL
Lue myös:
Outo suomen kieli
Olen viime aikoina kiinnittänyt huomioni suomen kieleen ja sen kummallisuuksiin. Torstaina aloin miettiä lausetta, jossa voisin käyttää sanaa ”vaillinainen”. Mieleeni tuli ”Kaapissani on vaillinainen kahvipaketti.”, mutta hylkäsin sen. Tässä yhteydessä se kahvipaketti olisi vajaa. Mieheni puolestaan ehdotti lausetta ”Tämä lause on vaillinainen.”, mutta senkin sanoisin toisin. ”Tästä lauseesta puuttuu jotain.” kuulostaa normaalilta kieleltä ja sitä paitsi vaillinainen lause toi mieleeni logiikan kuuluisan valehtelijaparadoksin. Onko lause vaillinainen, jos siitä ei kerran puutu mitään?
Pohdinta alkoi siitä, että aiheena tunnilla oli vaillinaiset toisen asteen yhtälöt. Minusta on viime aikoina usein tuntunut siltä, että matematiikkaan pesiytyy sanoja, joita ei kukaan enää elävässä suomen kielessä käytä. Vajaa toisen asteen yhtälö ei kylläkään kuulosta hyvältä varsinkaan nuorison käyttämän vajaa-sanan sivumerkityksen vuoksi, ja puutteelliset toisen asteen yhtälöt antavat sen kuvan, että joku on salannut osan lähtötiedoista. Lisäksi kaikista yhtälöistähän tavallaan puuttuu jotain. Muuttuja pitäisi ratkaista!
Suomen kielen ja matematiikan suhde on muutenkin vaikea. Matematiikassa jo lähes romukoppaan heitetty keskiverto elää ja voi hyvin kun puhutaan keskivertokansalaisista. Verrannollisuus oli aikanaan nuoruudessani tärkeä osa geometrian kurssia ja verrantojen muutoksia opeteltiin kauan ja hartaasti. Nykyään keskiverto jätetään usein lukion kursseista kokonaan pois. Keskiverto on geometrinen keskiarvo, ja geometria ei ole Suomessa suuressa suosiossa. Se on matematiikan ala, jonka Eukleides jo kolusi valmiiksi. Sitä opetetaan paljon sen syntysijoilla, mutta Suomessa epäeuklidiset geometriat kiinnostavat enemmän. Siksi en ymmärräkään milloin se keskivertokansalainen on oikein syntynyt. Laskutapa on sama kuin aritmeettisella keskiarvolla. Miksei siis ole keskiarvokansalaisia tai keskimääräisiä kansalaisia?
Matematiikan opettajia ahdistavia sanontoja on muitakin. Kun joku puhuu puolta suuremmasta tai kaksi kertaa suuremmasta, joudun aina miettimään onko puhuja matemaattisesti suuntautunut. Minusta ainoa oikea tapa olisi puhua kaksinkertaisesta, mutta olen joutunut taipumaan. Tiede-lehdessä Helsingin yliopiston matematiikan ja tilastotieteen laitoksen tutkija Jukka Kohonen esitti että sanonta on
Kouluopetuksen oikkuja. Koululaskuopeissa kertaa-komparatiivin opetus muuttui radikaalisti 1950-luvun paikkeilla. Siihen asti käytettiin kertaa-komparatiivia laskuopeissakin edellä kuvattuun tapaan. Mutta sitten niissä alettiin selittää, että vertailuaste suurempi tarkoittaisikin yhteenlaskua ja pienempi vähennyslaskua. Näin saataisiin kokonaan toinen, “additiivinen” merkitys. Opetuksella yritettiin siis muuttaa kielen vakiintunutta rakennetta.
Kaksi kertaa pienempää en tule kylläkään hyväksymään. Sekin on kuulemma aivan selkeä. Voi olla, mutta minun mieleni ei ole sen kuultuani.
Viime aikoina puheeseen on pesiytynyt englannin kielestä desimaalipiste. Kuten Wikipedian artikkelista käy ilmi, desimaalipiste ei kuulu muihin mannereurooppalaisiin kieliin kuin englantiin. Tosin Suomen puolustusvoimat on siirtynyt käyttämään aseluokituksissaan desimaalipistettä. Jos siis koulumatkasi on puolitoista kilometriä, se on 1,5 km eikä 1.5 km.
Englanti jyrää muuallakin. Lotto keksittiin kun olin vielä koulussa ja havahduin vasta kun Keno tuli kuvaan mukaan. Mainoksessa sanottiin, että Kenossa arvotaan joka päivä 20 numeroa 70:stä. Eihän suomessa ole kuin 10 numeroa! Lottonumeroista oli puhuttu jo vuosikymmenet, joten eipä kai Kenossakaan voi arpoa 20 lukua 70:stä. Englannin kielessä luku on number ja numero on digit. Pelkäänpä vain miten suomen kielen luvuille tulee käymään.
Onpa matematiikka kantanut mukanaan sanontoja, joiden alkuperää kukaan ei enää edes tiedä. Todennäköisyyslaskennassa valitaan palloja laatikosta umpimähkään. Sana lienee tuttu, mutta mikä on sen merkitys alun perin? Wikipedia sanoo asiasta näin:
Umpimähkä on keino jolla muinoin saatiin tuli säilymään esimerkiksi yön yli. Hehkuvat hiilet peitettiin yleensä turpeella. Aamusella sitten “puhallettiin umpimähkään” eli kaiveltiin kasaa ja valittiin hiili jota yritettiin saada puhaltamalla hehkumaan. Valintaa jatkettiin sattumanvaraisesti kunnes löytyi hiili jossa tuli oli säilynyt.Nimi tulee siitä, että tulen säilytyspaikka oli arkku nimeltä “Mähkä”. Hiilet valittiin terävillä puutikuilla turve-eristeen läpi “umpimähkään”.
Kieli muuttuu ja muutosta tapahtuu myös matematiikassa. Ennen opetettiin sovellutuksia ja nyt ne ovat sovelluksia. Joskus tuleekin mieleeni, että olen ajasta jäljessä enkä hyväksy sanontoja, jotka on jo virallisesti hyväksytty omien kouluaikojeni jälkeen. Olen aina leikkinyt eräänlaista kielipoliisia. Mieleltään matemaattisen ihmisen oli helppo omaksua kielen säännöt, mutta äidinkielen opettajani mukaan tekstini eivät olleet tarpeeksi mielenkiintoisia. Eivätpä kai, kun yritin esittää asiani matemaattisen täsmällisesti.
Joskus tuntuu, että kielipoliiseja kyllä tarvittaisiin. Luin taannoin lehdestä tarinan rattijuoposta, joka pakeni ojaan ajettuaan metsään. Ensimmäinen ajatukseni oli että tyyppi oli harvinaisen tyhmä. Kuka häntä nyt ei ojasta löytäisi…
~Leena Kuvat bigfoto.com
PELTIRUMPU osa II
Taannoin ryhdyin esittämään elokuvatieteilijää ja aloitin syväluotaavan analyysini Volker Schlöndorffin upeasta elokuvasta Peltirumpu Günter Grassin samannimisen romaanin pohjalta. Jutun alku löytyy tämän blogin uumenista.
Työhypoteesinani on vakaumus, että elokuvan naispäähenkilö Agnes Matzerath symbolisoi Puolaa. Kolme hänen elämässään olevaa miestä – saksalainen aviomies Alfred Matzerath, puolalainen serkku ja rakastaja Jan Bronski ja juutalainen Sigismund Markus – puolestaan edustavat elokuvan näyttämön Danzigin (Gdansk) kolmea väestöryhmää.
Elokuvan päähenkilö Oskar, Agnes ja Alfred Matzerathin poika, Puolan lipun väreihin maalattuine peltirumpuineen on myös Puolan symbolihenkilö, joka kolmivuotiaana kellariin hypättyään oli lakannut kasvamasta ja saanut samalla kyvyn huutaa lasia rikki. Pikkupojan mittoihin jäänyt Oskar on elokuvan kertojaminä, joka kommentoi aikuisten maailmaa kaikkine tuhoavine aistillisine ja ideologisine intohimoineen.
Oskarin rumpu esittää elokuvassa tärkeää roolia. Rumpu esimerkiksi edustaa Puolan vapautta. Oskar huutaa lasit säpäleiksi aina kun jokin valta yrittää kajota hänen rumpuunsa. Ensimmäiseen tällaiseen kohtaukseen antaa aiheen isä-Alfred yrittäessään ottaa rikki menneen rummun pojalta. Oskar rikkoo olohuoneen kaappikellon lasin. Ensimmäisenä koulupäivänä opettaja yrittää ottaa rummun takavarikkoon tunnin ajaksi. Oskar kiljuu rikki opettajan silmälasit. Kun äiti vie moisen ääni-ihmeen lääkärin tutkittavaksi, riisumista vastustava Oskar hajottaa spriihin säilöttyjen eläinnäytteiden kokoelman.
Rikkoutuneet esineet edustavat näiden ihmisten arvomaailmaa. Siirtomaatavarakauppias Alfred Matzerath tavoittelee maallista hyvää, jota edustaa poroporvarillinen kaappikello. Opettajan paksulinssiset ja vahvasankaiset silmälasit edustavat oppineisuuden ja ammatillisen auktoriteetin antamaa suojaa ulkomaailmaa vastaan. Lääkärin tieteellinen arvovalta on kaapin päällä kaikkien nähtävillä hänen eläinnäytteissään.
Rumpu on perinteinen sotilassoitin. Niinpä rummun avulla elokuvassa rinnastetaan lasten ja aikuisten sotaleikit. Oskar rummuttaa tahtia ”mustaa köksää” leikkivän lapsikulkueen kärjessä sanomalehtihattu päässä. Lasten kulkue kohtaa kulman takaa ilmestyvän SA-miesten kulkueen. Tämä on elokuvan ensimmäinen viittaus ajan nousevaan muoti-ideologiaan natsismiin.
Uusi aika uusine ihanteineen saapuu myös Matzerathin perheeseen. Pianon päälle ilmestyy radio, tuo Goebbelsin propagandatorvi. Beethovenin kuva saa tehdä tilaa Hitlerin kuvalle. Pikkukauppias Alfred Matzerath liittyy natseihin, kuinkas muutenkaan. Natsismi nautti suurta suosiota juuri 1930-luvun lamasta pahasti kärsineen pikkuporvariston keskuudessa. Saksalainen Matzerath ei ole kuitenkaan tarinan konna, vaan hänen hurahtamisensa natsismiin esitetään elokuvassa pikemminkin huvittuneen myötätuntoisesti. Matzerath on nenästä vedettävä sekä maailmankatsomusten tasolla että avioliitossa.
Äiti-Agnesin ja setämies Jan Bronskin suhteen laatu paljastuu Oskarille, kun äiti ottaa Oskarin mukaan kaupungille, jättää hänet lelukauppias Sigismund Markusin hoiviin ja lähtee salaiseen tapaamiseen Bronskin kanssa, ”kuten joka torstai”. Agnes-rouvaan salaa rakastunut surullisen näköinen Markus katsoo poistuvaa Agnesia näyteikkunansa läpi. Oskar lähtee seuraamaan sivukujalle halpaan hotelliin kiiruhtavaa äitiään. Matkalla Agnes ohittaa näyteikkunan, jonka teksti ”Särge & Urnen” vihjaisee jo tuleviin tapahtumiin. Rakastavaisten kiihkeä kohtaaminen kuvataan kauniisti, ikään kuin myöntäen tämä sopivaisuussääntöjä loukkaava intohimoinen rakkaussuhde sittenkin oikeutetuksi. Oskar aavistaa, mitä hotellihuoneessa tapahtuu. Hän kiipeää raatihuoneen torniin (elokuva on Gdanskissa kuvattu) ja hajottaa kimeällä kiljumisellaan Kultaisen portin suuret ikkunat. Porttirakennus, joka on kaupungin tunnusmerkkejä, tuhoutui toisessa maailmansodassa.
Fortsetzung folgt
TTL
Ruotsi tarvitsee lisää eliittikouluja
Tämänkertainen blogiposti käy samalla ruotsin kielen luetunymmärtämisharjoituksesta. Linkkivinkin antoi rehtori, joka on viime viikon ollut vierailulla Ruotsissa.
Artikkeli on peräisin Svenska Dagbladetin nettiversiosta SvD.se.
Sverige behöver fler elitskolor
SKOLAN INGEN SKYDDAD VERKSTAD. Franska skolan är en elitskola, men inte på grund av dammiga insinuationer om klasskillnader. Vi ger gärna upp epitetet elitskola den dag alla skolor håller samma kvalitet, skriver Franska skolans rektor Eva Näslund tillsammans med styrelseledamöterna Johan Stenberg och Camilla Wagner, som framhåller betydelsen av fostran och ansvar.
Det förekommer titt som tätt artiklar där Franska skolan tillsammans med några andra skolor kallas för ”elitskolor”. Låt oss med en gång klargöra. Det är sant.
Franska skolan är en elitskola. Men inte på grund av klasskillnader, som vissa vill hävda. Sådana insinuationer känns rätt dammiga i 2000-talets Sverige.
Däremot stämmer det utifrån att vi, liksom många andra skolor (även kommunala), lyckas bättre med att förbereda våra elever för fortsatt utbildning och framtida karriärer.
Det förekommer också rapporteringar om att ”elitskolor” har högre andel barn med högutbildade föräldrar än andra skolor. Då blir vi förbryllade.Antyder de att akademikers barn skulle vara mer begåvade än icke-akademikers och därför utgöra en så kallad elit? Så är det naturligtvis inte.
Det finns flera anledningar till att statistiken ser ut som den gör, men ingen av dem har med klasstillhörighet att göra.
Vi finner det tämligen ointressant vilken utbildning våra elevers föräldrar har. Däremot vet vi, med vår 150-åriga erfarenhet, att det är av stor betydelse för barnens utbildning att föräldrarna är engagerade i deras skolgång.
Med aktiva föräldrar är det också lättare att implementera en gemensam värdegrund i skolan. Syftet med en sådan är att alla ska förstå och respektera det skolan står för och vad skolan vill uppnå med sin utbildning.Att utbilda barn handlar om mer än att lära dem läsa, räkna och rabbla döda kungar. Vi ska ge dem verktyg för ett livslångt lärande och en moralisk och humanistisk identitet.
Så istället för att fokusera på vilken bakgrund föräldrarna till elever i olika skolor har borde vi diskutera vilka visioner vi har för skolan och barnens framtid. Hur förbereder vi dem bäst för det samhälle som de ska ut i och hur vill vi att det samhället ska se ut?
Skolan är ingen skyddad verkstad.
Skolan är en arbetsplats där alla tar ett eget ansvar. Lärarna tar ansvar genom att vara kompetenta och engagerade, eleverna genom att följa lärarens direktiv och göra sitt bästa.
När alla vet vad som förväntas av oss leder det gemensamma ansvaret till en känsla av delaktighet och personlig utveckling. Men den svenska skolan påminner allt mer om en skyddad verkstad, där allt är tillåtet och ansvar utkrävs alltmer sällan.
I en sådan skola kan vi aldrig få elever som visar mod och tillförsikt inför ett kommande vuxenliv.
Det finns idag en tendens att fokusera för mycket på barns och ungdomars rättigheter. En vanlig missuppfattning är att man till exempel har rätt till ett visst betyg utan skyldighet att prestera vad som krävs.
Utan ansvar uppfostrar vi barn som vid motgångar blir offer utan förmåga att ta makten över sitt liv och sin framgång.
Ungdomsåren är av naturen de år då vi är som mest egoistiska. Därför måste vi vuxna vara goda förebilder när det gäller att visa respekt och medkänsla.
Skolans ordningsregler och värdegrund är oerhört viktiga. Beteenden som stör och förstör, mobbar och trakasserar måste omedelbart uppmärksammas och åtgärder vidtas.
Vi måste tro på våra elever och låta dem använda hjärnan, inte bara för att inhämta kunskap utan också för att själva reflektera över sina egna styrkor och svagheter i syfte att utvecklas på ett positivt sätt.Alla barn är potentiella framtida ledare, men vi kan inte uppfostra framtida ledare om vi inte vågar vara ledare själva.
Om vissa vill kalla det elitskolor, så varsågod. Vi tycker att det vore mer konstruktivt att diskutera varför inte alla skolor är elitskolor. Vi ger gärna upp det epitetet den dag alla svenska skolor håller samma kvalitet på sin utbildning.
På en punkt håller vi dock med vissa debattörer. Skolor bör inte drivas i vinstsyfte. Har man som främsta syfte att ge utdelning till aktieägarna riskerar eleverna att komma i andra hand. Att prioritera något annat framför elevens behov är oacceptabelt.
EVA NÄSLUND, rektor på Franska skolan
JOHAN STENBERG, ordförande i Stiftelsen Franska skolan
CAMILLA WAGNER, har barn i Franska skolan och sitter i stiftelsens styrelse
Linkit: Alkuperäinen artikkeli
artikkelin kommentit (193 kpl)
Blogilinkit ( 26 blogipostia joissa viitataan tähän artikkeliin, lukumäärä ennen tämän julkaisua.)
Sanaa eliittikoulu käytetään Suomessa täsmälleen samassa merkityksessä kuin artikkelissa kerrotaan. Muutenkin teksti tuntuu hyvin tutulta, sillä olen kouluttanut omat lapseni yhdeksänteen luokkaan asti Turun Steiner – koulussa. Reaktiot ovat niin tuttuja, vaikka siitä on jo 20 vuotta aikaa.
Toivon kommentteja, mielellään kuitenkin suomeksi!
~Leena
Viikon luontohavainto
Vapun luontohavainto Mynämäessä:
Kolme rantakäärmettä (Natrix natrix) nauttimassa
kevätauringosta tontillamme. (kuva Päivi Olin).
Facebook kokeilu
Tämä posti on koeposti Facebookista.
Lienette kaikki kuulleet kaikenlaisia tarinoita Facebookista viimeisen puolen vuoden ajalta. Viime syksynähän tänne liittyneitä suomalaisia oli ennätysmäärä. Suuri osa jutuista oli liioiteltuja. Ainoa haitaksi kokemani asia on ollut “ystävien” lähettämät kaikenlaiset hupijutut, joihin sitten pitäisi lähteä mukaan. Aluksi minullakin oli akvaario ja oma universumi ja lisäksi joku puri minua niin että minusta tuli vampyyri. Lopetettuani moisiin pelleilyihin osallistumisen olen ollut todella tyytyväinen.
Nyt voin lähettää siis postiakin blogeihin. Omassa blogissani se toimi, nyt siis kokeilen WordPressin blogia.
Uutuutena on lisäksi tullut chat, jota en ole tosin vielä kokeillut. Huomautukseksi tähänkin: chat ei ole nykyään koneen ääressä jutustelua vaan tekstiviestiäkin nopeampi yhteydenpitokeino. Harvoin viestit ovat tekstiviestejä pidempiä ja perillemenokin on varmaa kun vastaanottaja kuittaa heti. En ole koskaan pitänyt tekstiviestien kirjoittamisesta, joten chat on minulle aivan paikallaan.
Leena
Huvittava tarina elämästä maalla
Tyttäreni on aktiivinen lukija ja jopa kirjoittaja Suomen Welsh Corgi Seuran foorumilla, ja löysi sieltä seuraavan viestin. Viesti tosin on edelleen kopioitu, kaipa joltakin muulta foorumilta. Itselleni kyseinen juttu tuotti suurta hupia, joten suosittelen sen lukemista, vaikka juttu onkin pitkä.
Lähettäjä: Voi hyvä ihme
Päivämäärä: 2.4.08 19:46:46
Nyt en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa.
Tuohon vähän matkan päähän naapuritaloon muutti vuodenvaihteessa uudet asukkaat. Sen kummemmin ei ole tullut heidän kanssaan seurusteltua, kun tässä on metsääkin välissä. Muutamia kertoja tiellä törmäillessä on tervehditty.
Tänään oli sitten postilaatikkoon ilmestynyt viestilappunen jossa lukee näin: Hyvä naapuri, voisitko lakata pitämästä hevosiasi siinä tien vieressä olevassa aitauksessa, kun lapset kulkevat siitä ohi kouluun. Hyvin usein toinen hevosista esittelee ‘elintään’ kaikkien nähden. Ei ole lapsista mukava nähdä tuommoista koulumatkalla, ties miten vahingollisesti vaikuttaa pienimpien mieleen. Terveisin naapurisi xxxxxxxxxxxxx.
Täytyy sanoa että nyt olen ihan mykistynyt! En tiedä pitäisikö tuohon viestiin vastata jotain ja mahdollisesti mitä? Lähettäisinkö takaisin lappusen, vai soittaisinko, vai menisinkö ihan käymään? Vai pitäisikö tässä pitää peräti puhuttelu tuhmalle namusetä-ruunalle, joka kieltämättä aika usein kyllä tuulettelee kikkeliään. Ainakin luulisin että siitä elimestä tässä on kyse. Tuskinpa poitsu siellä pernaansakaan on vilautellut..
Lähettäjä: Voi hyvä ihme
Päivämäärä: 2.4.08 21:33:23
Onpas tänne tullut paljon vastauksia. Ilmeisesti asia ‘järkyttää’ muitakin.
Kyllä me ollaan miehen kanssa nyt illan mittaan naureskeltu tätä asiaa. Taidan mennä huomenna ihan käymään tuolla naapurissa, kunhan nyt yön yli mietin mitä sanoisin. Mahtaa tosiaan uudet naapurit kesällä järkyttyä kun perimmäisen talon isäntä laskee lehmänsä laitumelle. Siinä sitä on sitten tissejä nähtävänä koko pellon täydeltä.
Lähettäjä: Voi hyvä ihme
Päivämäärä: 3.4.08 14:59:39
No niin, täällä ollaan..
Yritin tosiaan tuossa hetki sitten mennä naapuriin. Olin oikein psyykannut itseni keskustelemaan asiasta ihan vakavissani, jos tosiaan osoittautuisi ettei kysymys ole mistään pilasta. Edes jonkinlainen naapurisopu olisi kuitenkin mukava säilyttää.
Tuossa sitten tietä pitkin naapuria kohti kävellessäni aloin ajatella että: ‘tässä sitä aikuinen ja täysjärkinen(?) ihminen on matkalla naapuriin keskustelemaan hevosensa munasta.’ Alkoi taas naurattaa niin pahuksesti että oli pakko kääntyä takaisin kotiin kun meinasi tulla kuset housuun. Kävin sitten vaan tarhassa heristämässä sormea riettaalle ruunalleni, joka lupasi pyhästi olla parantamatta tapojaan. Alkaa eläinparkakin jo ihmetellä, kun mamma ratkeaa nauruu joka kerta sen nähdessään.
Taidan omalta osaltani jättää asian tähän ja kuulostella mitä tästä mahdollisesti seuraa. Täällä on kyllä ollut niin hulvattomia ideoita, että tekisi mieli ihan pilanpäiten väsätä ruunan rupsukalle jonkinlainen kalukukkaro tai siveyssukka.
Lähettäjä: Voi hyvä ihme
Päivämäärä: 4.4.08 21:04:08
No niin, eipä tämä juttu tähän loppunut, vaan ruunan kikkelin seikkailut jatkuvat edelleen. Kävin tuossa kuuden maissa koiran kanssa pikaisella iltalenkillä ja kun palailin takaisin päin, törmäsin tiellä naapurin emäntään joka oli tulossa meiltä päin kamera kädessään. Ei edes tervehtinyt, vaan ensimmäiseksi kysyä töksäytti, olinko saanut hänen laittamansa viestin? Myönsin saaneeni. Seuraavaksi tokaisi että: ‘et sitten tainnut ottaa asiaa vakavasti kun et ole tehnyt asialle vieläkään mitään?’ Vastasin siihen että: ‘juu, en todellakaan ottanut vakavasti’ ja hymyilin leveästi.
Naapurin emäntä alkoi selvästi hermostua ja rupesi paasaamaan että, ei tämä ole mikään naurun asia. Lapset ovat kuulemma esittäneet kiusallisia kysymyksiä ja hän oli joutunut selittämään niille että kyseessä on umpisuoli! Ja ymmärtäisin kyllä miten vakavasta asiasta on kyse jos minulla itselläni olisi lapsia… Ja sitä varten he olivat juuri muuttaneet maalle, että lapset saisivat kasvaa turvallisessa ympäristössä… Ja…ja…mitähän vielä, en edes muista kaikkea kun tekstiä tuli kuin pyssyn suusta.
Lopuksi rouva vielä sanoi että hän aikoo ilmoittaa asiasta poliisille, jos en siirrä hevosia muualle ja että hänellä on kuviakin todisteena. Heristi vielä uhkaavasti sitä kameraansa ennen kuin alkoi kiukkuisin askelin kipittää tiehensä. Aika harvoin jään sanattomaksi, mutta nyt en kyllä osannut muuta kuin haavi ammollaan tuijottaa poistuvan rouvashenkilön perään. Tuo oli jotenkin niin kertakaikkisen absurdi tilanne, kun asia sinänsä on ihan naurettava, mutta toinen ilmiselvästi tosissaan siitä vaahtoaa. Koirakin oli ihmetellen pää kallellaan seurannut rouvan paasausta ihan sen näköisenä kuin ei olisi koskaan nähnyt mitään noin outoa. Eikä kyllä varmasti olekaan.
Mahtaa siinä poliiseillakin olla naurussa pitelemistä jos rouva ihan todella toteuttaa uhkauksensa. Tässä sitä nyt sitten mielenkiinnolla odottelen milloin pihaan kurvaa mustamaija ja vie riettaan roikottelijan mennessään. Vai tyytyvätköhän poliisit vaan lätkäisemään ruunaan sakkolapun.
Lähettäjä: Voi hyvä ihme
Päivämäärä: 7.4.08 13:04:12
Aina vaan hullummaksi menee! Nyt on sitten poliisitkin käyneet. Hetki sitten läksivät pihasta ja heti täytyy tietysti päästä jakamaan tämä kaikkien kanssa.
Tosiaankin pihaan kurvasi mustamaija ja 2 poliisia. Vähän huvittuneena ehdin ajatella että kohta viedään ruunaparkaa käsiraudoissa kuulusteltavaksi. Mutta poliisit alkoivatkin kysellä onko talon isäntä kotosalla. Siinä vaiheessa kyllä jo pelästyin, koska mies oli lähtenyt jo aikaisin aamulla työmatkalle ja ensimmäiseksi tuli tietysti mieleen että jotain on sattunut.
Kun siinä hetki puheltiin, niin kävi kuitenkin ilmi että naapurin rouva oli tosiaankin toteuttanut uhkauksensa ja soittanut poliisille. Ilmoituksen vastaanottaja ei kuitenkaan ilmeisesti millään kyennyt ymmärtämään että kyseinen irstailija on eläin, vaan poliisit tulivat meille siinä käsityksessä että mieheni on se joka siellä tien laidassa esittelee lapsille kalustoaan! Onneksi olin säilyttänyt naapurilta saamani kirjelappusen ja näytin sitä poliiseille. Toinen ratkesi suoraan nauramaan, toinen sentään yritti parhaansa mukaan pysyä vakavana. Läksivät sitten naapuriin selvittämään asiaa. Jonkin ajan päästä palasivat takaisin ja pahoittelivat väärinkäsitystä. Kihisin tietysti uteliaisuudesta ja yritin kysellä mitä naapurissa oli tapahtunut. Eivät kuitenkaan suostuneet kommentoimaan muuta kuin että asia on kunnossa Toivottelivat vielä hyvää jatkoa ja läksivät.
Leena
