PELTIRUMPU osa IV
Peltirumpu-analyysini uhkaa paisua yli äyräidensä. Tämä on jo neljäs osa.
Toisen maailmansodan alkuun mennessä Oskar on ehtinyt kokea raskaita menetyksiä. Paitsi hänen äitinsä, myös kaksi hänelle tärkeää mieshahmoa on kuollut: Jan Bronski, jota Oskar epäili biologiseksi isäkseen, ja joka aina osoitti pojalle enemmän huomiota kuin omien touhujensa lumoissa oleva isä-Matzerath. Toinen menetys on Sigismund Markus. Oskar ja Markus, molemmat sivulliset, ymmärsivät hyvin toisiaan.
Alfred Matzerath sen sijaan on elossa enemmän kuin koskaan, ja mikä ettei; eläähän hänen edustamansa kansakunta parhaillaan menestyksen päiviä. Matzerath ja Oskar ovat kadunvarrella seuraamassa Hitlerin saapumista vastavalloitettuun (saksalaisesta näkökulmasta katsoen Valtakunnan yhteyteen palautettuun) Danzigiin. Imperiuminrakentajan triumfi tehdään naurettavaksi huvittavalla kuvakulmalla: Kamera kuvaa Hitlerin paraatiajoa suosiotaan osoittavien ihmisjoukkojen välistä Johtajan itsensä näkemänä. Hitleristä näkyy pelkkä natsitervehdykseen ojennettu käsivarsi ja Mersun keula.
Puola näyttää olevan jo kertaalleen kuollut Agnes Matzerathin hahmossa. Hermostunut ja tunne-elämänsä riepottelema Agnes (nimellä on selvä yhteys sanaan Angst, ”pelko”, ”ahdistus”) kuvasti puolalaisuuteen liittyvää räiskyvää tunteellisuutta, joka näkyy Puolan pitkän historian vauhdikkaissa vaiheissa.
Puola ei ole sittenkään nujerrettu, hävitystä sodasta ja miehittäjäkomennosta huolimatta. Näyttämölle astuu uusi Puolan symbolihenkilö. Agnes-vainajan aikoinaan synnyttäneen isoäiti Anna Bronskin hevosvankkureilla – suoraan Puolan syvältä maaseudulta – tulee Matzerathin liikkeeseen apulaiseksi 16-vuotias tyttö, nimeltään perikatolisesti Maria. Maanläheistä elinvoimaa säteilevä raikas Maria suurista retiisinpunaisista pampuloista tehtyine helminauhoineen astuu kuvaan kummassakin kainalossaan suuret kaalinpäät, kuin jättiläisrinnat. Tuore leskimies Matzerath ja teini-ikään ehtinyt Oskar tuijottavat tulokasta silmät renkaina.
Oskar ihastuu Mariaan. Nuorten välille kehittyvää eroottista värinää kuvaa heidän leikittelynsä kuohuvalla karamellijauheella. Oskar pääsee tekemään lähempääkin tuttavuutta. Hän on jo 16-vuotias, mutta yhä naamioituneena pikkupojan hahmoon, mikä seikka helpottaa pääsyä samaan uimakoppiin ja lopulta saman peiton alle.
Nuorukainen kokee tylyn pudotuksen takaisin maanpintaan, kun hän yllättää Marian ja Matzerathin olohuoneen sohvalta kesken hikisen kohtauksen, josta on romantiikka kaukana. Touhukas koheltaja Matzerath ottaa naisenkin samaan suorasukaiseen tapaansa kuin toimittaa kaikki muutkin askareensa, oli kyse sitten kaupanpidosta, ruuanlaitosta tai natsien riennoista.
Asetelma on vähän samankaltainen kuin Agnesin ja Bronskin välillä elokuvan alkupuolella. Heidän välisensä aito ja kiihkeä rakkaus oli tullut suursaksalaisen Matzerathin jyräämäksi, samoin tapahtuu nyt Marian (Agnesin manttelinperijä Puolan symbolihahmona) ja Oskarin (Bronskin poika?) juuri alkuun ehtineelle suhteelle.
Raskaaksi tullut Maria lyöttäytyy yksiin Matzerathin kanssa ja synnyttää pojan. Ristiäisissä Oskar lupaa antaa Kurt-pojalle kolmivuotislahjaksi peltirummun sekä neuvoa keinot, miten lakata kasvamasta. Tulevaisuudessakin tarvitaan Näkijöitä. Oskar antaa myös ymmärtää olevansa pikku Kurtin isä. Maria ottaa nyt Agnes-vainajalle kuuluneen aseman perheessä, mitä korostaa hänen pukeutumisensa Agnesin aikoinaan käyttämään tummanpunaiseen leninkiin.
Rakkauselämänsä ensimmäiset kolhut saanut Oskar lähtee sotaan. Hän tapaa kaupungilla kääpiö Bebran, johon hän oli tutustunut jo elokuvan alussa. Bebra johtaa viihdytyskiertuetta, johon Oskar liittyy mukaan.
Seurueen jäsenet kuvastavat Saksaa liittolaisineen. Bebra itse on pukeutunut Wehrmachtin upseerin univormuun, toinen kääpiö jalkaväen sotilaaksi, Oskar matruusiksi. Kaksi muuta kääpiötä ovat eteläsaksalaisissa kansanpuvuissa. Tulkitsen heidät Saksaan vuonna 1938 pakkoliitetyksi Itävallaksi ja Baijeriksi. Baijeri tosin kuului jo vanhastaan Saksaan, mutta katolisena ja eteläeurooppalaisena oli aina vähän toista maata preussilaishenkiseen protestanttiseen Pohjois-Saksaan nähden. Hahmot sopivat myös muistuttamaan Hitlerin itävaltalaisesta syntyperästä sekä natsipuolueen alkuvaiheista 1920-luvulla baijerilaisena pikkupuolueena.
Saksan tärkeintä liittolaista Italiaa edustaa seurueen naisellinen kaunistus, italialaisen näyttämödiivan pienoismalli Roswitha Raguna, ”suuri unissakävijä”, jolla mainostetaan olevan telepaattisia kykyjä. Vähän liian hienosti pukeutuva ja käyttäytyvä, pelkkää italiaa puhuva Signorina Raguna on saksalaisten keskellä kuin väärään seuraan joutunut, kuten ainakin Mussolinin Italia; sekään ei jouduttuaan Hitlerin kelkkaan oikein tiennyt, missä mennään. Oskar ehtii kokea romanssinkin Roswithan kanssa: ”Oscarello, mio piccolo uomo…”
Viihdytyskiertueen matka Ranskaan ja takaisin on kuin Saksan lännen-sotaretki konsanaan pienoiskoossa. Alkuvaihe on hauska turistimatka, jossa seurue antaa kuvata itseään Eiffelin tornin alla ja nauttii eväsretkestä Kanaalin rannalle tykkibunkkerin katolle katettuine lounaineen. Hienossa kartanossa hienolle upseeriseurueelle järjestetyn illanvieton aikana Oskar esittelee lasia tuhoavaa ääntään, pahaenteisesti, valloittajakansan ilon ollessa ylimmillään. Juhlatunnelman katkaisee ilmahälytys – ensimmäinen muistutus saksalaisille maallisen menestyksen katoavaisuudesta.
Toinen maailmansota alkaa vähitellen kääntyä Saksan tappioksi. Oskar kärsii jälleen menetyksen, kun keskellä ilmahyökkäystä ilman aamukahvia pakosalle lähtemään kieltäytyvä Roswitha kuolee. Italia putosi pois pelistä liittoutuneiden noustua maihin Sisiliassa heinäkuussa 1943. Viihdytyskiertueen paluumatka on vähemmän hohdokas: kuorma-auton lavalla kaulukset pystyssä värjötellen läpi raunioiksi pommitettujen kaupunkien.
Jatkuu
TTL
—————————————————————————————————————————————-
Lue myös:
PELTIRUMPU osa III
Osa Peltirummun tarinan nerokkuudesta piilee siinä, että kokonaisten kansojen kohtaloita kuvataan muutamien esimerkkihenkilöiden avulla. Kunkin luonnekuva on tarkasti rakennettu: sotatorven törähdyksistä innostuva, maallisessa kiinni oleva pikkuporvari Matzerath, arkitodellisuutta mielettömään rakkaussuhteeseen sekä pelikortteihin ja ankaraan tupakointiin pakeneva Bronski ja ulkopuolisuuden tunteen riuduttama Markus kuvaavat osuvasti saksalaista käytännöllisyyttä, puolalaista tunnemyrskyä ja juutalaista vierautta.
Agnesin asiat ovat huonosti. Hän menee ripittäytymään. Elokuvan taustat ovat yksityiskohtia myöten pedanttia työtä. Epookki on kohdallaan postileimoja myöten. Täsmällisen perusilmeen vastapainona kirkko esitetään korostetun keinotekoisena, näin antaen ymmärtää kirkon tarjoaman pelastuksen olevan pelkkää illuusiota. Kirkkoa esittää yksityiskohtia vailla oleva hämärä tila, jossa on rippituoli, pari rukouspulpettia ja isokokoinen, oikein korostetun katolinen madonnaveistos, jota ympäröi suuri määrä palavia kynttilöitä. Seinillä häilyy lasimaalausikkunoiden valokuvajaisia.
”Aina sama haureudenpesä”, toteaa pappi kyllästyneesti. Kesken ripittäytymisen Oskar järjestää välikohtauksen. Hän on ripustanut rumpunsa madonnaveistoksen Jeesus-lapsen kaulaan, pistänyt palikat sopivissa asennoissa oleviin käsiin ja käskenyt rummuttaa, kuin kysyen: ”Etkö auta Puolaa?” Oskar näyttää mallia, mistä syntyvä meteli keskeyttää ripittäytymisen. Agnes on tunnustanut papille odottavansa Bronskille lasta. Hänen epätoivoisiin kysymyksiinsä pappi vastaa vain: ”Rukoilkaa, rouva Matzerath, rukoilkaa!”
Agnes luhistuu henkisesti ja tekee itsemurhan (tai menehtyy omatoimiseen raskaudenkeskeytykseen?). Agnesin kuolema on elokuvan kulminaatiokohta, sijoittuen juuri elokuvan puoliväliin, taustatarinan kannalta aikaan juuri ennen toisen maailmansodan syttymistä.
Agnesin hautajaisissa tekee ensivisiittinsä elokuvan toinen uskontokritiikki: Hytinä-Leo, pitkä laiha miehenkuikelo kauhtuneessa frakkitakissa ja silkkipytyssä, hautausmailla viihtyvä mieleltään järkkynyt pummi, joka hokee latinankielisiä kirkollisia fraaseja ja saa almuja palkakseen.
Agnesin elämään liittyneet kolme miestä saavat hekin väkivaltaisen lopun, joten Peltirumpu on synkkä tarina, sysimusta tragikomedia, jossa murhenäytelmän taustalta kaikuu väsynyt nauru ihmisen intohimoiselle hulluudelle. Jokaisen miehen kädessä on hänen kuolemansa hetkellä jokin pikkuesine, joka kertoo, mihin hän tuhoutui. Samalla tuo esine viittaa hänen edustamansa kansan kokemiin kärsimyksiin toisen maailmansodan syövereissä.
Sigismund Markus oli äskettäin ottanut kristillisen kasteen, mutta hän oli saanut Agnesin hautajaisiin pyrkiessään huomata pysyneensä yhä muiden silmissä juutalaisena. Kristityt eivät huoli kääntynyttä juutalaista joukkoonsa. Natsien terrori juutalaisia vastaan yltyy. Hautajaisten jälkeen kamera näyttää palavan synagogan ympärillä riehuvia saksalaisia.
Markusin lelukaupan ikkunat on tuhrittu ja rikottu. Sisällä natsiasuiset miehet sekoittavat tavaroita. Oskar menee sisään rikotusta ikkunasta. Sivuhuoneessa on Sigismund Markus kuolleena, juutalaisessa jumalanpalvelusasussa, kirjoituspöytänsä päälle lysähtäneenä. Kirjoituspöydällä on iso röykkiö alastomia nukkeja, nukenpäitä ja muita ruumiinosia. Markusin käden vieressä on myrkkypullo. Molemmat yksityiskohdat muistuttavat juutalaisten kohtalosta toisessa maailmansodassa.
Markusin kädessä on kynä. Pöydällä hänen päänsä alla on paperi. Jäähyväiskirje? Kynä on arkinen lyijykynä. Paperi on ruutupaperi, jossa on kirjanpitoa muistuttavia numerosarakkeita. Nuo arkipäiväiset esineet kuoleman hetkellä, ja joiden arkipäiväisyyttä juhlallinen jumalanpalvelusasu vielä alleviivaa, korostavat Markusin yksinäisyyttä. Myrkky on vain välitön kuolinsyy. Juutalainen, Euroopan muukalainen Sigismund Markus kuoli yksinäisyyteen, ulkopuolisuuden tunteeseen, hyväksynnän ja rakkauden puutteeseen.
Ohjaaja on korostanut Markusin henkilön merkitystä kiinnittämällä rooliin ranskalaisen Charles Aznavourin, joka on elokuvan näyttelijäkaartin ainoa maailmanluokan tähti. Eteerinen pikkumies Aznavour onnistuu tekemään pientä sivuosaa esittävästä, onnesta osattomaksi jäävästä Markusista todella koskettavan hahmon.
1. syyskuuta 1939 saksalaiset hyökkäävät Puolaan. Jan Bronski (jota Oskar arvelee varsinaiseksi isäkseen) joutuu vangiksi kaupungin omien saksalaisten vallatessa Danzigin puolalaisen postin. Episodi perustuu tositapahtumiin. Uuden puolalaisen esivallan läsnäolosta näkyvästi muistuttava posti oli piikki Danzigin saksalaisen väestön lihassa, minkä vuoksi posti joutui hyökkäyksen kohteeksi heti, kun Saksan joukot olivat ylittäneet Puolan rajan. Postin henkilökunta piti viisitoista tuntia puoliaan paikallisia SS-joukkoja vastaan.
Bronskin, tuon tuulentupien rakentajan, viimeiseksi työksi tässä maailmassa jää korttitalo, joka luhistuu saksalaisten rynnätessä sisään. Muiden postin puolustajien mukana seinää vasten komennettu Bronski näyttää kameralle vasenta kämmentään. Kädessä on herttakuningatar. Bronskin tuhosi mieletön rakkaus Agnesiin / Puolaan. Mutta toisin kuin muut loppunsa kohtaavat, Jan Bronski sai kuolla onnellisena.
Jatkuu
TTL
Lue myös:
PELTIRUMPU – Maailman paras elokuva?
Television masentavassa ohjelmatarjonnassa on toisinaan valopilkkujakin. Lauantaina 13. lokakuuta Yle Teema esitti elokuvataiteen merkkipaaluihin kuuluvan Volker Schlöndorffin ohjaaman Peltirummun. Elokuva perustuu Günter Grassin samannimiseen romaaniin, joka puolestaan on romaanitaiteen kuolemattomia klassikoita. On harvinaista, että mestarillisen romaanin pohjalta syntyy myös mestarillinen elokuva, ilman että romaanin perusidea ja sanoma vesittyvät.
Näin Peltirummun heti tuoreeltaan vuonna 1979. Olin niin vaikutettu, että katsoin elokuvan heti seuraavana iltana uudestaan. Teini-ikäinen kun olin, olin tietysti viehättynyt elokuvan parista eroottisesta kohtauksesta, joita taivasteltiin aikanaan rohkeiksi. Tämä ei ollut kuitenkaan päämotiivi pikaiselle uusinnalle. Oivalsin nähneeni kenties parhaan elokuvan, mitä koskaan tulen näkemään, jo 16-vuotiaana, surullista.
Hyvä elokuva ei tyhjennä koko sisältöään ensitutustumisella. Olin tajunnut teini-ikäisen huimalla yleissivistyksellä sentään sen, että elokuvassa oli kysymys kipeän saksalaisen lähimenneisyyden analyysistä. Elokuvan monitasoisuus alkoi aueta vasta vähitellen useampien katselukertojen jälkeen. Olen vuosien mittaan nähnyt Peltirummun varmaan kymmenen kertaa, ja vieläkin elokuvasta irtoaa uusia vivahteita.
Tarvittiin aika kasa opintoviikkoja humanistisessa, ennen kuin tajusin, miten täyteen elokuva on ladattu merkityksiä. Avainoivallus oli tämä: Peltirummun naispäähenkilö, Agnes Matzerath on itse Puola!
Tarina alkaa syyssateisella perunapellolla vuonna 1899. Nuotion ääressä istuva ja hiilloksessa paistamiaan perunoita syövä Anna Bronski piilottaa santarmeja pakenevan Joseph Koljaiczekin hameidensa alle. Piilossa ollessaan Koljaiczek tekee Annalle tekosen, jonka seurauksena syntyy Agnes, vertauskuvallisesti suoraan maasta.
Elokuvan näyttämö on Danzig, puolalaisittain Gdansk. Danzig oli vanha länsipreussilainen hansakaupunki ja sitä mukaa perinteiltään saksalainen. Kaupunki oli ensimmäisen maailmansodan rauhanteossa irrotettu takamaineen Saksasta ja annettu uudelleenitsenäistyneelle Puolalle.
Agnesin elämässä on kolme miestä, jotka edustavat Danzigin kolmea suurta väestöryhmää. Ensimmäinen on Agnesin aviomies, touhukas saksalainen siirtomaatavarakauppias Alfred Matzerath. Toinen on Agnesin serkku, jotenkin romanttisella tavalla maailman menosta irrallaan oleva puolalainen postivirkailija Jan Bronski. Agnesilla ja Bronskilla on salainen suhde. Kolmas mies on sivummalla, juutalainen lelukauppias Sigismund Markus, joka on myös rakastunut Agnes-rouvaan, mutta ei saa vastakaikua.
Kaikki kolme rakastavat Agnes Matzerathia – siis Puolaa – omalla tavallaan: käytännöllinen saksalainen pikkuporvari arkisen järkiavioliiton kautta, henkisesti väärällä vuosisadalla elävä puolalainen salasuhteen kiihkeydellä, itsensä joka puolella vieraaksi tunteva juutalainen kaukaa ja alakuloisesti.
Agnesin lisäksi on toinenkin Puolan alter ego – Agnesin ja (virallisesti) Matzerathin poika Oskar, elokuvan päähenkilö. Oskar saa 3-vuotispäivänään 12. syyskuuta 1927 lahjaksi peltirummun. Rumpu on punavalkoinen – Puolan lipun värit, eikä sattumalta.
Samana päivänä Oskar hyppää alas kellarin rappusilta, koska on päättänyt lakata kasvamasta. Samalla hän saa kyvyn kirkua niin korkealta, että hänen äänensä rikkoo lasia. Oskarilla on kyky osoittaa ihmisille, miten hauraita heidän rakennelmansa ovat, niin ideologiset kuin konkreettisetkin. Kokonaan eri asia on, tajuavatko ihmiset Oskarin heille kirkumaa viestiä.
Jäädessään 3-vuotiaan pituiseksi Oskar etäännyttää samalla itsensä sivulliseksi maailmanmenon tarkkailijaksi. Paljon onkin tekeillä. Eletäänhän natsipuolueen nousun aikoja, mikä seikka heijastuu myös juuriltaan saksalaiseen Danzigiin. Elokuvan henkilöiden kohtalot kietoutuvat näihin tapahtumiin. Danzig ympäröivine maa-alueineen muodosti niin kutsutun Puolan käytävän, joka antoi vuonna 1939 Hitlerille tekosyyn käydä Puolan kimppuun.
Jatkuu joskus? Kommentteja? Mikä on Sinun tulkintasi Peltirummusta?
TTL
Iltalukio Twitterissä
Iltalukio Facebookissa
-
